keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kaikin puolin uskomattomia hahmoja

Ihastuttava kesälomani, joka säiden puolesta on muistuttanut enemmän syyslomaa, alkaa olla lopuillaan. Ensi viikolla alan taas ahkeraksi opiskelijaksi ja vähemmän ahkeraksi duunariksi, joten pitäisi nyt vihdoin saada tämä blogi jonkinlaiseen kondikseen. Elokuu on lopuillaan ja junnaan edelleen heinäkuun kulttuuritekojen kimpussa. Säälittävää! Elokuussa ei kovin montaa kulttuuritekoa onneksi kertynytkään. Syyskuun myötä on aika jälleen aktivoitua ja katsella ainakin Tamperetta menovinkkelistä käsin. Mutta tämän päivän projekti olkoon kirjoittaa niskaan kaatuvat rästit pois alta. Kuittaankin useimmat nyt erittäin pikaisesti.

178. kulttuuriteko 29.7.2011
Being Julia (2004)

Annette Beningin tähdittämä leffa perustuu W. Somerset Maughamin kirjaan Näyttelijätär (101. kulttuuriteko), jonka luimme lukupiirissä aiemmin tänä vuonna. Kirja oli yksi kaikkien aikojen pidetyimpiä lukupiirikirjoja ja leffakin on melkoisen hyvä. Elokuvasta ei niin selvästi käynyt ilmi Julian olematon persoonallisuus eli taipumus näytellä kaikille erilaisia näyttämörooleja, mutta kirjan idea säilyy kuitenkin hyvin. Loppua kohti elokuva paisuu kuin sinfonia ja lopun näyttämökohtaus on vähintään yhtä maukas kuin itsenäisen naisen pihvi ja olut -ateria.

Katso traileri.







179. kulttuuriteko 7.8.2011
Tahdon asia (2005)

Innostuin taas kerran neulomaan pakonomaisesti, mikä johti sekä lankojen paljouteen, kulttuuritekojen vähyyteen, että suomalaisen draamasarjan katseluun. Todella vaikea sanoa yksiselitteisesti mitä mieltä olen sarjasta. Toisaalta se on välillä hullun hauska, mutta hahmojen yltiömäinen karikatyyrisyys ärsytti alusta loppuun. Yllättäen sympaattisimmaksi henkilöksi kasvoi lopulta hermoromahduksen saanut umpiuskovainen kotirouva, joka lapsia tehtailemalla välttelee töihinpaluuta henkeen ja vereen. Kotiäitien saaman arvostuksen puute on koko sarjan kantavia teemoja, ja kaikki äidit selviävät katkeruudestaan hieman eri tavoin. Viimeisessä jaksossa asiat kääntyvät herkullisella tavalla päälaelleen.

Sarjasta tuli jonkin verran mieleen aiemmin läpi neulomani Harvoin tarjolla (133. kulttuuriteko), mutta Tahdon asian henkilöhahmot ovat vielä uskomattomampia kuin siinä, ja tällä kertaa aion kieltäytyä uskomasta, että sellaisia tyyppejä todella olisi olemassa.

Tiedän, että tämä on ollut aikanaan todella suosittu sarja, ja siksipä lieneekin aiheellista kertoa, että parin viikon päästä MTV3:lla alkaa Tahdon asian ohjaajan Johanna Vuoksenmaan käsikirjoittama sarja Klikkaa mua. Neulomaan sitten vaan.


180. kulttuuriteko 8.8.2011
Mikael Wulff & Anders Morgenthaler: Wulffmorgenthaler (2011)
Suom. Antti Hulkkonen

No tästä en osaa sanoa paljon. Tarttui vippilainapöydältä mukaan, koska tätä sarjista on linkitetty Facebookissa viime aikoina niin paljon, että pitihän se tsekata mistä on kyse. Aika erikoista huumoria, osaa jutuista en edes tajunnut.


181. kulttuuriteko 13.8.2011
Robert D. Hare: Ilman omaatuntoa (2004)

Innostuin vihdoin lukemaan kirjan, joka minun on jo useita vuosia pitänyt lukea. Taitaa olla vuoden ensimmäinen ei-kaunokirjallinen teos, mutta erittäin viihdyttävä sellainen, jos nyt ikävästä aiheesta voi käyttää sanaa viihdyttävä.

Robert D. Hare on maailman tunnetuimpia psykopatian eli narsistisen persoonallisuushäiriön tutkijoita. Tämä kirja on kai olevinaan jonkin sortin self help -teos, koska sen takakannessakin sanotaan, että kirja pitäisi olla oppaana jokaisessa kodissa, koulussa ja virastossa. No joo. Psykopaatteja on Haren mukaan noin 2 % väestöstä, ja useimmat meistä kohtaavat sellaisen, tiesimme sen tai emme. Kirja kertoo kuinka psykopaatin voi (yrittää) tunnistaa, sillä psykopaatista on tarpeellista päästä nopeasti eroon. Kuten kirjan nimi kertoo, psykopaatti ei pode huonoa omaatuntoa, hänellä ei ole empatiakykyä, eikä hän ole edes omasta tulevaisuudestaan niin kiinnostunut, etteikö se estäisi häntä tekemästä rikoksia muita kohtaan.

Psykopatiaa on Haren mukaan tutkittu jo yli sata vuotta, mutta sen tutkimus vaikuttaa perustuvan lähinnä arvailuihin. Aivoista ei ole löydetty poikkeamia, joiden avulla sen voisi yksiselitteisesti selittää, eivätkä sosiaaliset tekijät vaikuta psykopatian syntyyn. Psykopaattilapset vaikuttavat olevan syntymästä lähtien pahoja.

Psykopaatteja ei pidetä perinteisessä mielessä mielisairaina, vaikka heidän tekemisistään lukiessaan ihmiset aina toteavatkin, ettei tuollaista tehnyt voi tervekään olla. Psykopaatteja ei usein ohjata mielenterveyshoitoon heidän rikottuaan lakia, koska psykopatiaa ei paranna minkäänlainen hoito. Lisäksi heistä on huomattu olevan haittaa muille mielenterveyspotilaille. Psykopatiasta ei voi siis parantua, eikä psykopaatti itse edes usko olevansa sairas. Psykopaattien on kuitenkin huomattu "rauhoittuvan" keski-iän kynnyksellä, mutta edes tälle ei ole löydetty mitään selitystä.

Kirjassa kuvaillaan laveasti psykopaattien tekemiä karmeita rikoksia, sillä Hare on tehnyt tutkimustyötään pääosin vankiloissa, joissa psykopaatit ovat hyvin edustettuina, koska suuri osa heistä ei voi vastustaa lainrikkomisen tarjoamaa jännitystä. Psykopaatit vaikuttavat aika uskomattomilta tyypeiltä ja kirjaa lukee kuin dekkaria odotellessa, mitä karmeaa seuraavalla sivulla paljastuu. Olen yleensä vähän taipuvainen vainoharhaisuuteen ja pelkäsin etukäteen, että kirjan luettuani alan nähdä kaikissa ystävissäni psykopaatin piirteitä. Niin ei kuitenkaan missään nimessä käynyt, sillä tarinat ovat niin kertakaikkisen uskomattomia, etten usko ikinä tavanneeni psykopaattia.

Kun ilmiötä ei kerran ole pystytty selittämään, saati parantamaan, ja jopa sen tunnistaminen on vaikeaa, ja kun psykopaatit vaikuttavat olevan läpimätiä tyyppejä (joita Hare nimittää "epäihmisiksi"), mieleen nousee väkisinkin kysymys, yrittääkö tiede taas vain väkisin selittää jotain, mikä ei ole tieteen selitettävissä. Mitä jos kyseessä onkin yksinkertaisesti vain pahuus?

Rumin kirjankansi ikinä, mutta kannattaa siitä huolimatta lukea. Lisäksi suosittelen fiktion puolelta Lionel Shriverin kirjaa Poikani Kevin, johon perustuva leffakin valmistui tänä vuonna. Katso traileri.


Jaaha, en ehtinyt taas puusta pitkään kun pitääkin alkaa valmistautua leffaa varten. Palaan asiaan.

lauantai 27. elokuuta 2011

Ufoja Tallinnassa

177. kulttuuriteko 22.-24.7.2011
Lukupiirin gaalaristeily Tallinnaan

Jossain täysin käsittämättömässä mielenhäiriössä olen kirjannut tämän reissun kokonaisuudessaan kulttuuriteoksi. Matkan aikana oli pohdintaa siitä, voisiko reissun eräitä osa-alueita pitää kulttuuritekoina, ja koska yleinen käsitys oli se, että eläintarhavisiittiä ei voi, mutta maanalaisen luolaston kierrosta voi, päätin niputtaa koko roskan saman otsikon alle.

Kirja, joka meidän piti reissulle lukea, oli Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä, joka oli ylivoimainen kaikille paitsi yhdelle meistä. Kirjan ulkoasu oli niin umpitylsä, etten viitsinyt edes aloittaa sen lukemista, mikä oli ennenkuulumatonta lusmuilua minulta.

Reissun kirjallinen anti jäikin sitten yhdessä divarissa käyntiin, mutta muuten meininki oli varsin kultturellia ja intellektuellia, ainakin näiden sanojen laajimmissa mahdollisissa merkityksissä. Isolla kaveriporukalla Tallinnasta näki erilaisen puolen kuin yleensä ja sää suosi meitä mahdottomalla helteellä koko viikonlopun ajan. Ja uskomattomalla terassiseikkailullamme, jonka suurin seikkailullinen osuus muodostui jännityksestä, täsmäävätkö laskut (ei, käsittämättömiä palvelumaksuja lisätty) ja tulevatko vaihtorahat takaisin (joo, puolen tunnin viiveellä) ja menevätkö ne oikein (lopulta, tarjoilijan ojentamisen ja keskinäisen rahanvaihdon jälkeen), onnistuimme näkemään myös ufoja (video on kuvattu Helsingissä mutta aika täsmää meidän Tallinnassa näkemiimme).

Lukupiirimme on kulkenut pitkän matkan. Olemme olleet olemassa 4-5 vuotta, lukeneet melkoisesti kirjoja joita ei muuten olisi tullut luettua, aikuistuneet yhdessä, nähneet toistemme rakastuvan, vaihtavan työpaikkoja, pääsevän kouluihin, etsivän itseämme, ja - joka toinen viikko - humaltuvan. Ei liene liioiteltua sanoa, että kirjat ovat meille myös tekosyy tavata. Loppujen lopuksi on varmaan harvinaista, että sama porukka kokoontuu säännöllisesti kahden viikon välein vaihtamaan kuulumisia.

Mutta, jotta ette nyt aivan luulisi, että käytämme kirjoja vain ryyppäämisen lavasteina, kerrottakoon, että olen lukenut yhteensä 58 lukupiirikirjaa näinä vuosina.

perjantai 26. elokuuta 2011

Maria Kallio haastaa ajattelemaan

176. kulttuuriteko joskus heinäkuussa
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Kuuntelin tämänkin töissä äänikirjana ja se oli oikein mukaansatempaava ja helposti seurattava. Olen kuunnellut muutamia Maria Kallio -dekkareita aiemminkin ja ne ovat olleet ihan viihdyttäviä. Tämä on kuitenkin kiinnostavuudessaan ihan eri luokkaa kuin kuuntelemani alkupään Kallio-dekkarit. Viimeksi kuuntelemassani Maria päätti vasta uskaltautua voittamaan sitoutumiskammonsa ja menemään naimisiin Antin kanssa. Hyppäsin siis jokusen yli, sillä tässä kirjassa Marialla on jo teini-ikäinen tytär.

Rikostutkinta kietoutuukin oman perheen pariin kun Tyttökerhon, jossa Marian tytärkin käy, tytöistä kolme joutuu mystisesti kadoksiin. Ketään, edes tyttöjen perheitä, ei tunnu kiinnostavan heidän kohtalonsa, mikä tietenkin saa aisapari Kallion ja Koivun tuntosarvet väpäjämään. Kadonneita tyttöjä yhdistää Tyttökerhon lisäksi se, että he ovat maahanmuuttajia ja muslimeja. Epäilykset kohdistuvat vuoroin heidän perheenjäseniinsä, vuoroin maahanmuuttajavastaisiin ryhmiin. Minne tytöt kadonneet onkin aika tyypillinen nykyaikainen yhteiskunnallisesti kantaaottava dekkari. Se ei kuitenkaan pyri esittelemään vaihtoehtoisia poliittisia ratkaisumalleja, vaan pakottaa hienovaraisesti lukijan ajattelemaan maahanmuuttokysymyksiä. Tykkäsin.


torstai 18. elokuuta 2011

Catching up...

174. kulttuuriteko 12.7.2011
Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (2003)
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo

Kolmas Sookie Stackhouse -romaani. Katselin flunssajaksoni aikana myös True Bloodin ensimmäisen tuotantokauden kokonaan ja täytyy sanoa, etten vieläkään oikein ymmärrä kaikkea kohkaamista tämän ilmiön ympärillä. Kyllähän näitä lukee jos ei parempaa tekemistä ole tarjolla, mutta mielestäni ei ole kyse mistään ihmeellisestä. TV-sarja kyllä imee mukaansa paremmin kuin kirjat.



175. kulttuuriteko 13.7.2011
Norwegian Wood (2010)

Haruki Murakamin bestselleriin perustuva japanilainen draamaleffa on aika ajoin vähän tuskallista katsottavaa. Tarina laahaa ja kenties kulttuurierojen takia henkilöiden motiiveja on vaikea tulkita kun ilmehdintäkin on niin vähäeleistä. Hämärän peittoon jää sekin, miksi kaikki tahtovat harrastaa seksiä päähenkilön kanssa, ja mitä tekemistä tällä olennaisella sekstailuelementillä on koko tarinan kannalta. Joku päivä vielä luen kirjan johon leffa perustuu; ehkä se avaa salaisuuksien arkun.

Leffa sijoittuu 1960-luvun lopulle. Toru Watanabe hengailee kolmantena ystäväpariskuntansa Kizukin ja Naokon kanssa. Kizuki on Torun lapsuudenystävä ja ilmeisesti koko porukka on toisilleen läheinen. Kizuki kuitenkin tekee yllättäen itsemurhan (jonka syitä leffassa ei edes yritetä selvittää) ja jengi hajoaa. Myöhemmin Toru ja Naoko törmäävät toisiinsa ja harrastavat seksiä. Sureva Naoko menee siitä entistä enemmän sekaisin ja samaan aikaan kun nuoret virittelevät jonkinlaista suhteenpoikasta, Naoko joutuu mielisairaalaan hoidettavaksi. Hänen siellä ollessaan Toru haaveilee muuttavansa Naokon kanssa yhteen, mutta tapailee samalla toista tyttöä, joka tämäkin on vähän sekaisin, muttei ehkä ihan niin sekaisin kuin Naoko. Ja sitten vähän seksiä. (Mutta älkää käsittäkö väärin, tämä leffa ei ole mitään kaunista pehmopornoa, vaan seksikin on länsimaisen merkityksetöntä.)

Kauhean kehuttu leffa, mutta en nyt taas ihan tajua.


keskiviikko 17. elokuuta 2011

Dekkariklassikko

173. kulttuuriteko 11.7.2011
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (1934)
Suom. Leena Karro

Kuuntelin tämän dekkariklassikon äänikirjana töissä juuri ennen Ruisrockia, mutta loppuratkaisu jäi matkalle ja onnistuin ainakin kolme kertaa nukahtamaan selvittämättä murhaajaa. Lopulta minun piti käydä kaupan pokkarihyllyllä varmistamassa että olin kuullut oikein.

En lue dekkareita juuri koskaan, mutta koska kaikki muut lukevat, niiden osuus äänikirjoista on melkoinen. Siksi niitä tulee kesäisin kuunneltua jonkun verran. Tykkään näistä vanhemmista huomattavasti enemmän kuin uudemmista. Tahti on rauhallinen ja usein on kyse ihmisten välisistä suhteista ja niiden yhteenkietoutumisesta, eikä kadonneista disketeistä tai ekoterrorismista kuten käsittämättömissä nykydekkareissa, joiden kyydissä ei kuunnellen voi pysyä edes tahdonvoiman avulla.

Hercule Poirot matkustaa Idän pikajunalla, joka jää lumen keskelle jumiin Jugoslaviassa. Aamulla eräs junan matkustajista löydetään murhattuna hytistään, ja kansainvälisen makuuvaunuyhtiön johtaja pyytää Poirotia ratkaisemaan rikoksen valmiiksi aikansa kuluksi. Pienet harmaat aivosolut tekevät jälleen työnsä.

Lars Svedbergin luenta nukutti minut usein jo pienenä turvalliseen uneen. Hänen äänessään on samaan aikaan kohtalokkuutta, dramatiikkaa ja isällistä turvaa. Juuri jännityskertomuksissa Svedbergin ääni on parhaimmillaan. Tätä oli siis mukava kuunnella. Hieman pitkäveteiseksi kuuntelu-urakka tosin kävi, sillä tuntui että yli puolet kirjasta koostui matkustajien kuulusteluista, joissa esitettiin täsmälleen samat kysymykset ja kertomukset, eikä kuuntelua (toisin kuin lukemista) voi nopeuttaa turhan toiston kohdalla.

Pidin aivan erityisesti tämän kirjan moraalisesta dilemmasta ja loppuratkaisusta, johon päädyttiin.


Yhteenveto heinäkuun jälkeen

No niin. Loma on alkanut ja flunssa sairastettu, joten nyt viimein tartun härkää sarvista ja skarppaan. Katsotaanpa ensin näitä säälittäviä lukemia heinäkuun jälkeen:

Leffat: 93
Kirjat: 35
Sarjakuvat: 16
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 6
Tv-sarjat: 5
Keikat: 5
Audiokirjat: 4
Muut: 3
Stand up: 1
Teatteri: 1

Yhteensä 178. Heinäkuun loppuun mennessä jäljessä 34. Vielä ehtii....