tiistai 11. lokakuuta 2011

XL-naisen karmaisevat lukiovuodet

206. kulttuuriteko 10.10.2011
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät (2011)
Suom. Aila Herronen

Täytyy ehkä tunnustaa, että Jennifer Weiner on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka kirjoittaakin melkoista hömppää. Luen hänen kirjansa aina ahmimalla mahdollisimman nopeasti, mikä sopiikin teemaan, sillä ne usein käsittelevät lihavia naisia.

Kirja on melkoinen kokoelma traumoja, tapahtumia ja sähläystä. Naapurukset Addie ja Valerie ovat pieninä tyttöinä olleet parhaita ystäviä, mutta lukio on repinyt heidän suhteensa hajalle. Kirjan alussa Valerie tulee ehkä tönäisseeksi Dan Swanseaa autollaan luokkakokouksen jälkeen. Säikähtäneenä tästä hän pakenee viidentoista vuoden tauon jälkeen Addien luo ja vaatii apua. Naiset lähtevät ensin selvittämään, onko Dan elossa, mutta tämä vaikuttaa kadonneen jättäen vain vyön ja verilammikon jälkeensä. Valerie säikähtää niin, että vaatii Addien kanssaan pakomatkalle. Mutta mitä Danille tapahtui? Ja miksi Valerie ehkä tönäisi häntä autollaan?

Pian poliisi löytää verilammikon ja vyön ja alkaa tutkia rikosta nimeltä "kadonneen vyön tapaus". Rikostutkinnassa ei vaikuta olevan päätä eikä häntää, eikä ole ihme, ettei poliisi saa sarjamurhia selvitettyä, jos tosielämässä tuhlataan yhtä paljon resursseja näin päättömiin tapauksiin. Jordan Novickille keissistä tulee kuitenkin pakkomielle, sillä Addie ei jätä hänen mieltään rauhaan.

Tapahtumien edetessä nykyajassa kirjan minäkertoja Addie tulee myös kerranneeksi koko elämäntarinansa, jota voisi kuvailla sanoilla "poikkeuksellisen kurja". Tippa tulee linssiin useampaan otteeseen kirjaa lukiessa. Ja tietysti kurjuutta paljastuu myös Valerien oiottujen ja valkaistujen hampaiden takaa, kun ystävykset sovintoreissullaan alkavat käydä nuoruuttaan läpi.

Erehdyin lukemaan Sallan lukupäiväkirjasta tämän kirjan arvion, joka oli niin oivallinen, etten edes yritä pyrkiä samalle tasolle. Salla kuvaa kirjan traumavyöryä näin:

"Jennifer Weinerin uusin suomennettu kirja Ikuiset ystävät sopii kirjallisuusterapiaksi mainiosti, jos kärsit tai olet kärsinyt yhdestä tai useammasta seuraavasta ongelmasta: koulukiusaaminen, yksinäisyys, vaikea ylipaino, ahmimishäiriö, avioero, vanhempien avioero, vanhempien ennenaikainen kuolema, syöpä, vammautuminen, lapsettomuus, tuloksettomat lapsettomuushoidot, turvaton lapsuus tai ylivarovainen lapsuus. Kaikkia näitä kirjasta löytyy ja vielä muutama näiden lisäksikin."
Kirjan asetelma on melko samanlainen kuin Weinerin Lainakengissä-kirjassa. Kiltti, läski, velvollisuudentuntoinen, tosirakkaudesta haaveileva nainen ja hänen kaunis, itsevarma ja kaiken helpolla saanut "siskonsa". Valerien hahmossa on suuresti samaa yliampuvuutta kuin Lainakengissä-kirjan Maggiessa. Mutta siinä missä Maggie tekee parannuksen ja ymmärtää virheensä, Valerie pistelee loppuun asti menemään samalla hällä väliä -asenteella, vaikka pyytääkin anteeksi menneisyyden virheitään.


Tässä kirjassa minua häiritsi ihan ensimmäiseksi sen nimi. Mikä klisee. Toivoin koko ajan, että se edes osoittautuisi jotenkin ironiseksi, mutta ei. Oikeastaan koko kirja vaikuttaakin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta lähinnä aikuisten sadulta. Jordan rakastuu Addie Downsiin ensisilmäyksellä ja päättää ratsastaa valkealla ratsullaan pelastamaan tämän. Tätä ennen Addie on muuttunut rumasta ankanpoikasesta ainakin siedettävän näköiseksi silkkiuikuksi ja jäänyt orvoksi. Addien ja Valerien välit korjautuvat yhteisellä "lomamatkalla" käsittämättömän helposti. (Tosielämässä kukaan ei luopuisi viidentoista vuoden kaunasta niin helposti.)

Kirjan viimeinen luku voimistaa satumaista vaikutelmaa entisestään, sillä palaset loksahtavat kohdalleen kuin taikasauvaa heilauttamalla. Loppu vaikuttaa jopa ehkä hieman hätäiseltä ja tilanteen huomioon ottaen yltiösiirappiselta. Vaikka tykkäsinkin kirjasta, kuten kaikista muistakin Weinerin kirjoista, tästä jäi sellainen tuntu, kuin siihen olisi pumpattu maksimimäärä onnettomuutta ja sitten onnea niin paljon kuin mahtuu, ja vielä vähän yli. Ylitsevuotavasta kokonaisuudesta erottuvatkin tarkkanäköisyydellään erityisesti Addien nuoruudenaikaiset katkelmat, jotka surkeudessaan ovat kaikkein elämänmakuisimpia.

Kirjan neljä ensimmäistä lukua voi lukea suomeksi täältä. Kirjoitin Weinerin edellisestä suomennetusta kirjasta Tietyt tytöt tammikuussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti