Anna Perho: Anna palaa - elä omaa elämääsi, älä muiden! (2011)
Jos erehdyt marisemaan ystävällesi liikaa ongelmistasi, jossain tapauksessa voi käydä niin, että hän lyö sinua elämäntaito-oppaalla päähän. (Kiitos, J. tästä sydäntäni lämmittävästä eleestä.) Jos taas mariset liikaa ystävälle, joka on omaksunut Anna Perhon opit, voi käydä niin, että ystävä on nopeasti entinen. Luvussa "Älä tuhlaa aikaasi ankeuttajiin" Perho näet kehottaa hankkiutumaan eroon ystävistä, joilta saa vähemmän kuin itse antaa.
Elämäntaito-oppaiden tarkoitus on muistuttaa ihmisiä kaikesta siitä, minkä he jo tietävät. Myös Paulo Coelhon Alkemisti kuuluu tähän kategoriaan. Kaikki me tiedämme, että hyvässä parisuhteessa ongelmat ratkaistaan keskustelemalla järkevästi, että hyvää seksiä saa kun kertoo kumppanille mitä haluaa, että laihtuminen tapahtuu kuluttamalla enemmän kuin syöt, että on turha roikkua ystävissä joista on vain vaivaa ja että lapsi pärjää kyllä hyvin kirpparihaalarillakin. Anna Perho on päättänyt muistuttaa lukijoitaan kaikilla elämän osa-alueilla vallitsevista itsestäänselvyyksistä. Samalla hän kertoo oman oikeaoppisen elämänsä tarinan. Koska kirjaan on tungettu niin paljon asiaa, asia on melko pintapuolista ja korostaa itsestäänselvyyksien laukomista vielä enemmän verrattuna yhteen elämän osa-alueeseen (esim. parisuhteeseen) keskittyviin elämäntaito-oppaisiin.
Kirjasta käy ilmi, että Perho on itse vannoutunut elämäntaito-oppaiden lukija. Moneen otteeseen hän kertoo jonkin ongelman tultua eteen lukeneensa aiheeseen paneutuvan teoksen. Ilmeisesti tämä kirja perustuukin enemmän kokemukseen elämäntaito-oppaista kuin elämästä. Teos on kirjoitettu räväkästi ja hauskasti sanaillen, joten sen lukeminen oli ihan viihdyttävää, vaikken mitään uutta oppinutkaan. Tai jotain sentään: rahaa ei kannata hautoa säästötilillä vaan sijoittaa johonkin matalan riskin rahastoon. Tästä pitäisi ottaa paremmin selvää.
246. kulttuuriteko 10.11.2011
Musta jää (2007)
Kaikkeen voi suhtautua kyynisesti, kuten yleensä myös teen, mutta jos rehellisiä ollaan, tämä leffa oli mielestäni ihan kelpo trilleri, etenkin suomalaiseksi sellaiseksi. Tykkään todella harvoista suomalaisista elokuvista, mutta myös Mustan jään ohjaajan Petri Kotwican edellinen elokuva Koti-ikävä kuuluu kotimaisiin suosikkeihini.
Leffan perustana on kolmiodraama ja väärinkäsitys. Saaralle selviää, että hänen miehensä on uskoton. Hän hankkiutuu miehen tyttöystävän Tuulin läheisyyteen ja luo itselleen kokonaan uuden identiteetin Cristana, josta tulee Tuulin uskottu. Crista suunnittelee monimutkaista kosto-operaatiota, joka ei tosin tunnu olevan ihan selvä edes hänelle itselleen. Asiat monimutkaistuvat kun naisten välille vaikuttaa syntyvän todellista molemminpuolista kiintymystä.
Leffassa on jatkuvasti piinaava trillerimäinen tunnelma, jota musiikki hienosti vahvistaa. Saara/Cristan häilyminen järjen ja psykoottisuuden rajamailla on kiehtovaa tasapainoilua. Jotain leffan tasosta kertoo myös se, että se pääsi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana 18 vuoteen kilpailemaan Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta. Lisäksi leffasta tehtiin viime vuonna korealainen re-make Love, In Between. Ja pakko vielä mainita, että elokuvan tunnarin laulaa Hanna Pakarinen.
247. kulttuuriteko 12.11.2011
Kohtalokas ennustus (Life or Something Like It) (2002)
Satuin olemaan telkkarin ääressä eilen juuri kun tämä leffa alkoi ja jäin sitten möllöttämään sitä sivistyneemmän puuhan sijaan. Myönnetään, että missasin elokuvasta ehkä vartin käydessäni suihkussa, mutta en usko menettäneeni paljoa. Tässä vaiheessa ei ole varaa nirsoilla kulttuuriteoista.
Angelina Jolie (blondina) esittää tv-toimittajaa, jolle koditon profeetta ennustaa kuolemaa viikon päästä. Nainen päätyy kyseenalaistamaan pinnallisen elämänsä asia kerrallaan ja heittäytyy ihan hunningolle jättämällä sunnuntaina suihkun väliin, käyttämällä silmälaseja ja menemällä töihin kännissä. Kenkää saavat niin futaajasulhanen kuin kaikki naisen siihenastiset "arvot". Hyvin klassinen ja ennalta-arvattava tarina.
248. kulttuuriteko 12.11.2011
Antti Tuisku @ Amarillo, Tampere
Tämän vuoden keikkasaldo on kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen. En ole koskaan omistanut Antti Tuiskun levyä ja suhteeni hänen musiikkiinsa on kasvanut inhosta sietämiseen ja lopulta siihen, että jotkut biisit kuulostavat ihan kivalta.
Edellinen yritykseni nähdä Antti Tuisku mielenkiinnosta kaatui joskus seitsemän vuotta sitten kuuteensataan miljardiin faniin, jotka olivat myös tulleet ilmaiskeikalle. Silloin saatoin nähdä ehkä vilauksen Antin hiuksista. Tällä kertaa oli mahdollista nähdä melkeinpä koko naama kun oikein korkkareilla varvistelin. Kuitenkin Amarillo oli ähkyyn asti täynnä ja tiskillä juoman saaminen kesti puolisen tuntia.
Vaikutelmani Antista oli suunnilleen se, että tyyppi on tehnyt täsmälleen samaa juttua kahdeksan vuotta, eikä edes merkittävästi rapistunut sinä aikana (vampyyriko?). Jotenkin kummasti se juttu vaan vieläkin sai porukan ihan fiiliksiin, mikä oli kyllä mukaansatempaavaa, mutta tuskastuttavan kuumaa. Ja kaikki biisit kuulostivat mielestäni ihan samalta, mutta siltähän se nyt aina kuulostaa jos ei ole tarkemmin perehtynyt asiaan. Tykkäsin Antin vilpittömän kuuloisista välispiikeistä ehkä enemmän kuin itse musiikista.
Lost in Austen (2008)
Alkaisi olla ehkä korkea aika lukea viimein se alkuperäisteksti kun olen niin Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisointien ja palimpsestien kyllästämä. Mutta toisaalta, tarina on kyllä tullut tutuksi näinkin.
Tässä minisarjassa Ylpeyden ja ennakkoluulon kaikkien aikojen suurin fani Amanda uppoutuu kirjaan niin, että löytää lopulta kylppäristään Elizabeth Bennetin, joka on tupsahtanut salaisesta toden ja fiktion välisestä ovesta nykyajan Lontooseen. Amanda puolestaan poistuu ovestaan fiktion puolelle ja pääsee Jane Austenin maailmaan, jota on niin kovasti ihaillut.
Nykynaisella riittää menneessä vientiä, sillä kaikki Austenin mieshahmot kuolaavat hänen peräänsä vuorotellen. Amandalla on kuitenkin suuri huoli siitä, että hän sotkee kirjan tapahtumia. Kuinka Elizabeth saadaan rakastumaan Darcyyn kun hän ei ole paikalla? Lopulta kirjan tapahtumat alkavat mennä niin perusteellisesti pieleen, että Amanda luovuttaa ja heittäytyy mukaan Austenin maailman ihmissuhdekuvioihin. Ja viimein joku sanoo Darcylle suorat sanat siitä miten tyly tyyppi tämä on! Pienenä en koskaan tajunnut Darcyn viehätystä, koska hän vaikutti aina tosi ylimieliseltä ilkiöltä. Toinen suosikkikohtani oli se, jossa Amanda yllyttää Darcyn lampeen toistaakseen sen märkä paita -kohtauksen, jonka äärellä Bridget Joneskin kuolaa Colin Firthille. Jemima Rooperin Amanda on vastustamaton sähläri, joka lopulta päätyy toteuttamaan Austenin maailmassa enemmänkin Emman hahmoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti