tiistai 21. helmikuuta 2012

Surumieltä ja koiruuksia


The Artist (2011)

Hmm. Nyt menikin Oscar-voittajan ennustaminen vaikeaksi! Tässä vaiheessa tiputan suosiolla vihaamani The Tree of Lifen voittajaehdokaslistaltani. Haluan uskoa, että katsojan kolmituntinen tarkoituksellinen rääkkääminen ei pärjää kahdelle sekä yleisön että kriitikoiden rakastamalle ennakkosuosikille. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpailevat siis The Artist ja Hugo.

Elokuvat ovat ulkoisesti keskenään hyvin erilaisia. Hugo hyödyntää "uutta" 3D-teknologiaa näyttääkseen upealta, kun taas The Artist pyrkii palaamaan takaisin menneisiin aikoihin mustavalkoisuudellaan ja puhumattomuudellaan. Vanhojen mykkäelokuvien tapaan ruutuun ilmestyy välillä tärkeimpiä repliikkejä, mutta suuri osa puheesta jää huulten liikutteluksi. Kehonkieli kuitenkin kertoo paljon, ja loppujen lopuksihan useimmat elokuvat kertovat muutamaa samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Niinpä aukkojen täyttäminen käy helposti ja melko pian sitä melkein unohtaa katsovansa mykkäelokuvaa.

Hugossa ja The Artistissa on kuitenkin myös paljon samaa. Ensinnäkin tunnelma - se kun Bambin äiti kuolee ja kyyneleet kihoavat aivan varoittamatta silmiin. Surumieli häälyy taustalla koko ajan ja päähenkilöitä tahtoisi syöksyä rutistamaan. The Artistissa surkeus on vielä voimakkaampaa, sillä Hugossa läsnä on jatkuvasti lapsuuden toiveikkuus. Artisti on aikuisten maailmassa yksin.

Toiseksi, molemmat leffat keskittyvät elokuvataiteen ympärille, ja se kaiken muun ohella tekeekin niistä Oscar-voittajia. The Artistin päähenkilö George Valentin (Jean Dujardin) on mykkäelokuvatähti suosionsa huipulla, kun elokuvastudio päättää alkaa luoda tulevaisuutta, äänielokuvia. Valentin nauraa äänielokuvalle, kieltäytyy puhumasta, ottaa loparit ja ohjaa oman mykkäelokuvansa - joka floppaa, koska kaikki menevät katsomaan puhuvaa Peppy Milleriä (Bérénice Bejo), josta Valentin on "tehnyt tähden". Seuraa kurjuutta, murhetta ja surkeutta, mutta kaiken taustalla leijailee Peppyn Valentinia kohtaan osoittama huolenpito ja ihailu.

Ja vielä kolmanneksi, molemmissa elokuvissa on hassu koirahahmo. Tosin jos koirien Oscareita jaettaisiin, The Artistin Uggie olisi ehdoton voittaja, koska se niin selkeästi on koko ajan hyvisten puolella.

The Artist.
Hugo.
Odotin The Artistin näkemistä lievällä kauhulla, sillä jostain syystä olen lapsuudessa näkemieni mustavalkoisten ja/tai mykkäelokuvien perusteella liittänyt kaikkiin mustavalkoisiin ja/tai mykkäelokuviin negatiivisia tunteita, surua ja ahdistusta. Leffa vastasi hyvin mielikuviani, siitä tuli vahvasti mieleen vaikkapa Chaplinin puoliksi koomiset, puoliksi sydäntäsärkevät elokuvat. Kaikki leffassa näyttelijäntyötä myöten on kuin aidossa mykkäelokuvassa. Sen vuoksi se onkin niin hieno kokonaisuus. Mutta sen vuoksi voin myös suoraan sanoa, että en tule koskaan katsomaan elokuvaa uudestaan. Oli aivan oikea ratkaisu mennä katsomaan se elokuvateatteriin (kiitos Finnkinolle tästä ennakkonäytöksestä ja ystävälleni, joka aina on ajan hermolla ja informoi minua siitä). Kotisohvalla en varmasti olisi pystynyt suomaan leffalle sen ansaitsemaa huomiota.

Heräsin tänään suoraan keskelle tunnetta, että kaipaan viimevuotista Oscar-hössötystä, niitä kaikkia loistavia elokuvia ja koko sitä uutuudenviehätystä, joka silloin syntyi heittäytymisestäni elokuvien maailmaan. Mutta kaiken kaikkiaan alkaa tämäkin Oscar-vuosi näyttää jo hieman valoisammalta.

Alle viikko enää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti