TFF 2: Kovasikajuttu

(Kuva Kovasikajutun Facebook-sivulta.)

Tampere Film Festival
Kotimainen kilpailu 5: Kovasikajuttu (2012)
Plevna 8.3.2012

Teidän ei oikeastaan ole tarpeellista lukea alla olevaa tekstiä. Teidän on tarpeen nähdä tämä elokuva! Niinpä kerron heti alkuun, miten se on mahdollista. Teatteriensi-ilta on 27.4. ja sitä ennen leffan voivat katsastaa tamperelaiset, turkulaiset, oululaiset, joensuulaiset, stadilaiset ja matkustavaiset.

Seuraavan kerran leffa nähdään Helsingin Doc Loungessa 15.3. Pacificossa ja heti seuraavana päivänä Joensuun Kerubissa, jossa myös elokuvan tähdet musisoivat. 20.3. elokuva palaa Tampereen Klubille Doc Loungen yhteydessä ja 23.3. se nähdään Oulun MusiXine-festareilla Kulttuuritalo Valveessa. 28.3. leffa nähdään Turun DocLoungessa Dynamolla.

Varoitan, että näytökset tullaan myymään loppuun. Hanki siis lippusi ajoissa. Olin jo luovuttanut eilen tämän leffan suhteen, sillä se oli edellispäivänä myyty loppuun. Seisoessani jonottamassa lippuja toiseen filkkarinäytökseen tuli pari tyttöä kuitenkin kauppaamaan lippujaan Kovasikajuttuun ja tartuin tilaisuuteen. Onneksi. (Vaikka nyt tuleekin kiire käyttää filkkarisarjalippu loppuun.)

Kyseessä on dokumenttielokuva Pertti Kurikan Nimipäivät -nimisestä punkbändistä, joka koostuu neljästä kehitysvammaisesta miehestä. Ohjaaja tarttui aiheeseen nähtyään bändin YLEn Uutisten loppukevennyksessä vuonna 2009. Kamerat seurasivat bändiä ja bändiläisten yksityiselämää suunnilleen siihen asti kun heidän ensimmäinen sinkkunsa valmistui. Yhtyeen henkisenä ja musiikillisena kaitsijana toimi heidän managerinsa Kalle Pajamaa.

Yhtyeen taipaleen varrelle mahtuu aivan mielettömän hulvattomia hetkiä, mutta myös paljon raivoa ja vähäsen suruakin (hyvin vähän). Mutta raivo se vasta hauskana näyttäytyykin, ja jossain vaiheessa aloinkin miettiä, nauretaanko tässä nyt todellakin kehitysvammaisten kanssa vai nauretaanko kuitenkin heille. Elokuvan loputtua kuitenkin osoittautui, että nauroin todellakin heidän kanssaan, sillä myrskyisten aplodien jatkuessa ja jatkuessa bändin jäsenet ponkaisivat leffateatterin eturivistä pystyyn ja aiheuttivat huutomyrskyn. Se oli absurdi hetki, koska olin vielä vahvasti leffan pyörteissä, ja tuntui vähän siltä kuin hassut sarjakuvahahmot olisivat heränneet henkiin. Kun bändin jäseniä haastateltiin, tunne kuitenkin katosi ja aloin uskoa, että he ovat ihan oikeita ihmisiä.

Vaikka ilo on se tunne, joka katsojalle jää leffasta käteen - muisto siitä tuntuu vielä vatsalihaksissani - viha vaikuttaa olevan bändin pääasiallinen voimavara. Heti elokuvan alussa yksi jäsenistä kertoo purkavansa vihaansa päiväkirjaan. Osasta päiväkirjan sivuista tulee myöhemmin biisin sanoja. Osansa bändiläisten raivosta saavat asuntolat ja laitokset, päättäjät, jalkahoitajat ja ennen kaikkea toiset bändiläiset. Riidat sovitaan kuitenkin joskus pienen itkun jälkeen halauksella ja sitten taas musisoidaan. Yhtyeen tie vie lopulta kohti Hampurin hämyisiä klubeja ja legendaarista Reeperbahnia, jolla on tissitarjonnan vuoksi vaikea pysyä pystyssäkään. Ja romantiikkaakin elokuvassa on!

Leffan tunnelmaa on mahdoton pukea sanoiksi. Se täytyy nähdä. Se täytyy ostaa, jotta sen voi katsoa aina niinä päivinä, joina maailma tuntuu kestämättömältä. Tulen iloiseksi jo seuraavasta klipistä.

Filkkarit jatkuvat tänään ja myös blogini viettää elokuvan juhlaa, sillä tämä postaus on sadas tagilla leffat. Jiihaa!