maanantai 24. syyskuuta 2012

Tassunjälkiä Euroopassa

Aloitin tämän tekstin jo viikko sitten. Kuvittelin, että töiden lopettaminen tylsistyttäisi minut hengiltä alle viikossa, mutta vielä mitä. Yliopistossa ihminen saa ihan oikeasti pidettyä itsensä kiireisenä, jos ei lopeta kursseja kesken siksi, että niillä pitää tehdä ryhmätöitä. (Suurta tuskaahan ne tuottavat, mutta tästä eteenpäin yritän sinnitellä.) Olen ehtinyt olla nyt reilun kuukauden naimisissa ja tähän mennessä voin suositella kokemusta kaikille. Suurin syy siihen on se, että mikään ei ole muuttunut - ja silti olen monta kokemusta rikkaampi. Lahjarahat törsättiin Berliinissä, Prahassa, Wienissä ja Hampurissa bubble teahan ja erinäisiin pääsylippuihin. Notta kiitosta vaan. Tässä tulee kuvallinen tiivistelmä reissusta.

Matkakertomuksen muodostaminen näin jälkikäteen tuntuu aina kovin riittämättömältä ja pintapuoliselta. Sen takia kirjoitankin aina Euroopan-kiertueillamme matkapäiväkirjaa joutohetkinä. On hämmästyttävää, miten nopeasti pienet kameran tavoittamattomat jutut unohtuvat, kaupungit sekoittuvat muistoissa ja lopulta eri vuosina tehdyiltä reissuilta muistaa lähinnä niitä yhdistävät tekijät, eikä suinkaan sitä, mikä kustakin teki ainutlaatuisen. Koska koko matkapäiväkirjan skannaaminen olisi aika vaativaa ja tuhannesta valokuvasta on mahdotonta valita tyydyttävästi vain pientä määrää, poimin tähän vain joitakin hassuja pieniä yksityiskohtia.


Ensimmäiseen levähdyspaikkaamme Berliiniin päästyämme olimme jo molemmat armottoman kipeitä. Häästressi ilmeisesti purkautui sillä tavalla, sillä melkeinpä kaikki, joilla häiden suhteen oli stressattavaa ollut (anopit, kaaso, morsiamen isä...), raportoivat matkan aikana flunssastaan. Vietimme Berliinissä vain kaksi yötä ja yhden päivän, sillä huimaavan pitkien junamatkojen välillä on tarpeellista pitää mahdollisimman monta taukoa. Tuona päivänä Berliinissä nukuimme hotellissa pitkään ja vaeltelimme sitten ympäri kaupunkia päämäärättömästi. Löysimme tavaratalon, jonka lelu- ja paperiosasto oli kuin suoraan märistä unistani, ja vietimme siellä runsaasti aikaa. Onneksi häät olivat imeneet kaikki rahat tähän mennessä ja palkkapäivä siinteli vielä kaukana tulevaisuudessa, joten rinkkani ei täyttynyt pesukarhuista ja muistikirjoista, kuten olisi saattanut odottaa. Jouduin jättämään kauppaan myös häätamineissaan keikailevat Edwardin ja Bellan. Yhdennäköisyys Kristen Stewartin ja Robert Pattinsonin kanssa ei näillä Barbie-nukeilla tosin ollut päätä huimaava, mutta se että niitä löytyi kyseisestä tavaratalosta oli ainutlaatuista. (Saksassa Twilight vaikutti muutenkin olevan vielä kova juttu, mutta kun sitten siirryimme Itävallan puolelle, jopa kaikki kirjat vaikuttivat kadonneen hyllyistä. Sen sijaan siellä fanitettiin isosti ja näyttävästi Vampyyripäiväkirjoja.)


Saksassa pesukarhut ovat levittäytyneet jopa mainosalalle. Wikipedia kertoo: "Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1934 Hessenissä Ederseellä lintutarhuri Rolf Haag käski päästää Saksan luontoon kaksi paria pesukarhuja 'rikastuttaakseen kotimaista eläimistöä'. Tällä hetkellä Saksassa on arviolta 300 000-500 000 pesukarhua."


Prahassa Kafkan asuintalon paikalla sijaitsee nykyään pieni Kafka-museo ja kahvila.


Mucha-museo Prahassa sijaitsi aivan hotellimme (mahtava ja ultramoderni Fusion Hotel) vieressä, joten se oli itsestäänselvä alku museokierrokselle. Alfons Muchaa pidetään yhtenä art nouveaun tärkeimmistä edustajista ja hänen grafiikkansa ovat varmaan monelle muullekin ikään kuin salaa tuttuja.


Prahan vahamuseo ei tosiaan ollut Madame Tussaudin tasoa, mutta siinä oli kiitettävää asennetta ja kantaaottavuutta. Yksi huone oli omistettu pelkästään diktaattoreille, jotka seisoivat puhujanpöntössä veriroiskeiden tahraaman seinän edessä - lukuun ottamatta Hitleriä, joka huusi yksin tyhjyyteen lasikaapin uumenissa. Mukana oli paljon paikallisia suuruuksia, joista ehkä suurimpana Kafka, mutta myös prinsessa Dianan ja Michael Jacksonin kaltaisia julkimoita.


Prahassa osallistuimme myös Ghosts & Legends -kierrokselle, jonka aikana kävelimme oppaan johdolla kaupungin pimeitä kujia pitkin ja kuuntelimme ikiaikaisia kauhujuttuja golemista, hulluista munkeista ja mitä ikävämmin tavoin päätttyneistä rakkaustarinoista. Kierros oli ehkä enemmän humoristinen kuin kammottava, mutta kieltämättä kävin sydänkohtauksen partaalla pariin otteeseen kun palkatut haamut pomppivat esiin pimeyden keskeltä.


Kampan modernin taiteen museossa oli esillä toinen toistaan masentavampia teoksia, jotka tuntuivat kaikki tavalla tai toisella käsittelevän sotaa - jopa ne maalaukset joissa oli vain palloja tai raitoja. Vaihtuvana näyttelynä oli Goya's Visions, jonka synkeyden rinnalla tämänhetkinen yötaivaskin kalpenisi.



Tuore aviomieheni bongasi kadulta astronomisen kellon lähettyviltä Prahan suosituimman jazz-klubin ja suostuin mukaan kuuntelemaan Jotainrandombändiä ensinnäkin siksi, että olen Hyvä Vaimo ja toiseksi siksi, että olin utelias näkemään, millainen on oikea jazz-klubi, koska en ollut koskaan sellaisella käynyt. Paikka ei tuottanut pettymystä. Käsitykseni jazz-klubeista perustuu yksinomaan siihen Sinkkuelämää-jaksoon, jossa Carrie ja Kiho käyvät sellaisella ja Carrie iskee sieltä jazz-muusikon. Harvoin mikään asia tosielämässä on kuin telkkarissa, mutta jazz-klubi Agharta oli täsmälleen sellainen kuin Sinkkuelämää-sarjan jazz-klubi muistoissani. Niinpä keikasta teki jännittävän yksinomaan kellari, jossa se järjestettiin. Sain heti myös vaimopisteitä, sillä olin lähestulkoon ainoa paikalla olleista vaimoista, joka ei nukahtanut kolmituntisen keikan aikana.


Jazz-luolan jälkeen kävimme katsomassa astronomista kelloa, joka näyttää planeettojen asennot, ja josta ei sen vuoksi normaali ihminen tajua hölkäsen pöläystä. Kello on kuitenkin legendaarinen (ja vanha) ja turistien yksinkertaisesti kuuluu mennä tapittamaan sitä hieman ennen jotain tasatuntia, sillä silloin tapahtuu kummia. Ensimmäisellä kerralla kun pällistellessämme sen alla tosiaan tapahtuikin kummia, sillä mitään ei tapahtunut. Turistit buuasivat ja lähtivät hiljalleen päät riipuksissa pois paikalta. Toisella kerralla kun satuimme paikalle, tapahtui kuitenkin se mitä kuuluukin tapahtua aina tasatunnein: kellon yllä olevat ovet aukesivat ja yksitoista apostolia sekä Paavali kiersivät ovensuussa moikkaamassa yleisöä. Samalla Kuolema (kuvassa oikealla, pikkuruinen luuranko) heilutteli lyhtyä ja käänsi lopuksi tiimalasin ympäri. Varsinainen jännitysnäytelmä!


Liikuntaakin saimme Prahassa, sillä kävelimme eräänä päivänä kaupungin parhaalle näköalapaikalle, hiiskatin korkealle kukkulalle, joka oli mielettömän kaunista puistoaluetta. Sen laella kohosi Petrinin näkötorni, joka on pienoisversio Eiffel-tornista (muistaakseni kymmenesosa sen koosta) ja rakennettiin maailmannäyttelyä varten vuonna 1891 (ihan niin kuin Eiffel-torni rakennettiin Pariisin maailmannäyttelyä varten joitain vuosia aiemmin).


Mielenkiintoinen ja jatkuvasti elävä turistinähtävyys Prahassa on Lennon-seinä. Alkuperäinen Lennonin kuva on kadonnut jo kauan sitten uusien maalikerrosten alle, sillä seinään voi vapaasti töherrellä omia rauhan, rakkauden tai Lennonin inspiroimia graffitejaan.


Alla lemmenlukkoja lähellä Lennon-seinää. Tampereen rakastavaisilla on vielä vähän kirimistä tällaisen lopputuloksen saavuttamiseksi. (Eikä asiaa yhtään edistä taiteilijoiden hinku sulattaa universaalista rakkaudesta harmaa möykky.)


1990-luvulla prahalaisissa kauhistusta herättänyt "Tanssiva talo", joka tunnetaan myös nimellä "Fred ja Ginger" keräsi liepeilleen paljon turisteja.


Ah, kyllä euro vaan on hyvä valuutta. Parasta siinä on se, ettei sitä tarvitse vaihtaa ulkomaille mennessään. Siis melkein koskaan. Prahassa rahanvaihdon kanssa piti kuitenkin vempuloida useaan otteeseen, eikä aina voi onnistua. Viimeisenä iltana meidät ryövättiin rahanvaihtopisteessä niin, että saimme suunnilleen puolet niistä kruunuista jotka meille olisivat kuuluneet. Tilanne johti meidät luultavasti häämatkamme ikimuistoisimman illallisen, Kentucky Fried Chickenin kanaämpärin äärelle! Hyi, hyi, ja vielä kerran hyi.


Wienissä kulttuurikierros saattoi jatkua. Alla olevan kuvan nappasin Sigmund Freudin työhuoneen ikkunasta. Inspiroiva näkymä, eikö totta?


Wienissä vietetään tänä vuonna Gustav Klimtin juhlavuotta. Sen kunniaksi jokainen kaupungin museo mainosti näyttävästi Klimtillä ja vaikuttikin siltä, että taiteilijan tuotanto oli jaettu kristillisesti tasan niin että kaikki saisivat osansa turistiryntäyksestä. Päädyimme Karlsplatzin museoon siksi, että sinne oli kuun ensimmäisenä sunnuntaina vapaa pääsy. Museo brassaili maailman suurimmalla Klimt-kokoelmallaan ja kieltämättä se olikin suuri. Maalauksia siellä oli kuitenkin vain kolme ja muuten kokoelma koostui luonnoksista.



Sinä samaisena ilmaisen museokierroksen sunnuntaina kävimme myös yhdessä Beethovenin lukuisista asunnoista...


 

Kunsthallen William S. Burroughs -näyttely oli mielenkiintoinen, sillä kirjallisuus on aina ollut taiteenlajeista lähinnä sydäntäni. Esillä oli toki myös käsittämättömiä töherryksiä, mutta eniten minua kiehtoivat Burroughsin tarkkaan dokumentoidut kirjalliset kokeilut.


Mielenkiintoista arkkitehtuuria löytyi Wienistäkin. Yllä Hundertwasserhaus, kapinallisen Hundertwasserin suunnittelema kerrostalo, jossa nykyään on kaupungin vuokra-asuntoja.


Wienin Schönnbrunnin eläintarha, maailman vanhin edelleen toimiva eläintarha, lisäsi uuden luvun valmisteilla olevaan romaaniini nimeltä Euroopan eläintarhat: ei ainuttakaan pesukarhua täällä ja jouduin tyytymään kultapandaan, joka on sekin ihan söpö otus.


Kun olimme jo kolunneet niin paljon museoita, pääkoppani suorastaan kerjäsi jotain hömppää. Niin päädyimme katsomaan Woody Allenin uusinta leffaa, To Rome With Love. Voi olla että lomalla oleminen vaikutti kokemukseeni, mutta tykkäsin tästä enemmän kuin mistään Allenista aiemmin, ellei Match Pointia lasketa.


Wienin historiallinen maailmanpyörä oli vaikuttava ja sitä ympäröivä huvipuisto kerrassaan... en keksi sanaa. Kaikkia laitteita oli vähintään kaksi, myös maailmanpyöriä. Koska pelkään korkeita paikkoja, kovaa vauhtia, kiljuvia lapsia ja ylipäänsä kaikkea mikä liikkuu tai mahdollisessa rinnakkaismaailmassa saattaisi mahdollisesti liikkua, rajoitimme huvipuistokokemuksemme karting-autoiluun Mario Kartin kunniaksi - ja kebabiin, kebabin kunniaksi. (Mutta maailmanpyörä oli hieno!)

Ja nyt, rummut pärisevät, sillä seuraa matkan kiistaton kohokohta.


Löysin ne! Ne piileskelivät kaikki nämä vuodet 20 kilometrin päässä Hampurista (erittäin, erittäin hankalan joukkoliikennekiemuroinnin takana), Wildpark Scwartze-Bergessä! Ja ne olivat pörröisiä! Ja nälkäisiä!

lauantai 15. syyskuuta 2012

Kohtalokas diili

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

14.9.2012
Tampereen Teatteri: Veriveljet, päänäyttämö

Hankin melkein vuosi sitten Tampereen Teatterin Hevijuuseri-kortin, mutta käytyäni katsomassa sillä yhden (tosi hyvän) musikaalin, minusta tuli heviluuseri, enkä saanut koskaan aikaiseksi käyttää sitä uudestaan. Loppujen lopuksi nykyihmisillä tuntuu olevan suuria vaikeuksia suunnitella elämäänsä paria päivää pitemmälle, ja vaikka kuinka yritän taistella tällaista näkemystä vastaan, teatterilippujen varaaminen vaikka kuukautta aiemmin vaikuttaisi vain kerjäävän sitä, että samalle illalle ehtii ilmaantua jotain parempaa tekemistä. Nyt olen kuitenkin puun ja kuoren välissä, sillä Hevijuuserini on voimassa enää kuukauden ja sinä aikana minun täytyy kiireesti kiriä korvaamaan kaikki menetetyt tilaisuudet.

Veriveljien tarina tuntuu alusta asti kovin tutulta. Siinä on jotain kovin yleismaailmallisen ymmärrettävää, jotain hyvin myyttistä ja ennalta-arvattavaakin. Musikaali alkaa rohkeasti takaumalla, joka välittömästi kertoo katsojalle, miten tarina tulee päättymään. Alku on kuin tuomio, kohtalo, jota kohti vääjäämättömästi kuljetaan kuin Oidipus-myytissä ikään. Kertoja (Jussi Selo) on näytelmän kannalta olennainen hahmo, joka ei anna yleisön hetkeksikään herpaantua unohtamaan mitä on tulossa, vaan muistuttelee jatkuvasti taustalla maksettavasta velasta.

Köyhä yksinhuoltajaäiti rouva Johnstone (Rinna Paatso) on jälleen raskaana - toisen naisen matkaan lähteneen miehen läksiäislahja hänelle. Hänellä on ihan mukava työpaikka rikkaan rouva Lyonsin (Elina Rintala) kotiapulaisena ja elämä näyttää jotenkin järjestyvän kun vain välillä saa tilata postimyynnistä jotain kivaa osamaksulla. Saatuaan tietää odottavansa kaksosia rouva on kuitenkin lohduton, sillä sossu uhkailee köyhää perhettä jo huostaanotoilla. Siitäpä saakin loistoidean rouva Lyons, jolle raha ei ole tuonut onnea, koska sillä ei ole pystynyt ostamaan lasta. Vastahakoisesti rouva Johnstone suostuu luovuttamaan rouva Lyonsille toisen kaksosista uskoen sen olevan kaikille parhaaksi.

Kaksoset kasvavat erillään toisistaan tietämättä ja aivan erilaisissa oloissa. Vääjäämättä he kuitenkin kohtaavat toisensa seitsemän ikäisinä ja jokin vetää heitä toistensa puoleen. Äidit yrittävät pitää pojat erossa toisistaan ja rouva Lyonsin mielenterveyskin alkaa jo järkkyä pelosta, että kaikki tulee ilmi. Taustalla värjyy taikauskoinen ajatus, että jos kerran erotetut kaksoset joskus saavat tietää olleensa kaksosia, molemmat kuolevat. Musikaali seuraa kaksosten Mickeyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja Eddien (Martti Manninen) kasvamista, heidän kohtalokkaita valintojaan ensin lapsina, sitten nuorina ja lopulta vastuullisuuteen pyrkivinä aikuisina.

Veriveljet on hieman harhaanjohtavasti ottanut mainoskampanjansa lippulaivaksi seinän kokoisen kuvan Uniklubin solistista Jussi Selosta, joka tekee musikaalin kertojan roolissa teatteridebyyttinsä. (Toisena kertojana näytännöissä vuorottelee Sami Hintsanen.) Selon kohtalonomainen kertojahahmo on kuin tuomion musta enkeli. Rooli on kuin tehty Selolle, joka olisi saattanut astella näyttämölle omissa vaatteissaan, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Karismaattinen rock-laulaja sopii tähän osaan kuin villasukat syysiltaan. Mutta. Selon esiintyminen lavalla on aika vähäeleistä ja odotin koko ajan sitä hetkeä kun räjähtää, valot alkavat välkkyä ja Uniklubin laulaja alkaa revitellä ja antaa laulun tulla oikein antaumuksella. Mutta ei. Kunnon rokkikonsertti olisi sopinut useampaankin väliin, mutta kertoja pysyttelee näytelmän takapiruna loppuun saakka. Selon artikuloinnissa on toivomisen varaa ja ne repliikit joita hän ei laula ovat enemmän ulkolukua kuin näyttelemistä. (Epäilemättä laajan teatterikokemuksen omaava Hintsanen olisikin roolissa teknisesti parempi, mutta varmasti myös erilainen.)

En ole mikään suuri musikaalifani, mutta tähänastisen kokemukseni mukaan Tampereen Teatteri todellakin osaa tehdä niitä. Laulamista ei ole liikaa ja laulut enemmänkin tukevat tarinankerrontaa kuin vievät sitä eteenpäin, joten ei haittaa vaikka niiden ajaksi ajatus harhailisikin muualle. Samoja runkolauluja toistetaan säännöllisin väliajoin, niin ettei niiden sisältöä tarvitsekaan ymmärtää ensimmäisellä kerralla, ja ne tuovat musikaaliin mukavaa rytmiä. Kaikki esiintyjät laulavat hyvin ja musikaalissa on myös aika ajoin loistava koreografia. Myös lavasteet ansaitsevat erityiskiitoksen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

maanantai 10. syyskuuta 2012

Edessä uusi elämä

Ei, tämä teksti ei kerro siitä telkkarisarjasta jota joskus yritin katsoa, mutten onnistunut, koska se oli niin hölmö. Sen sijaan se kertoo pienen osuuden hullusta kesästäni ja alkavasta syksystä - ja pyrkii selittämään, miksi olen ollut hiljaa niin kauan. Olen kaivannut bloggaamista kamalasti, mutta kaiken hässäkän keskellä minun oli pakko luopua jostain hetkeksi. Kirjoittamisen lisäksi luovuin lähes kaikesta muustakin älyllisestä toiminnasta ja vietin kesäni Van Dammen, chick litin ja muutenkin kaikenlaisen hömpän parissa. Se pelasti minut hermoromahdukselta, muttei inspiroinut bloggaamaan, koska kaikki hömppä toistaa aika lailla samaa totuttua kaavaa - mikä tietysti tekee siitä niin helppoa ja nautinnollista.

Otsikko on ehkä hitusen verran mahtipontinen (vaikka nappasinkin sen hölmöltä komediasarjalta), mutta ainakin sen voi ajatella lupailevan uutta elämää blogilleni. Oma elämäntilanteenikin on hieman muuttunut, vaikken sitä vielä ole kunnolla ymmärtänytkään. Ensinnäkin, olen mennyt naimisiin (ja sen takia ollut niin kiireinen, lähellä hermoromahdusta ja kipeästi hömpän tarpeessa). Toiseksi, lopetin työt paikassa, jossa olen viettänyt elämäni onnellisimmat viisi vuotta. Kaipasin jonkinlaista muutosta, vaikka viihdyinkin siellä. Niinpä päätin ilman sen kummempaa suunnitelmaa lopettaa työt ja panostaa hetken aikaa opiskeluun. Aika näyttää, miten paljon vielä köyhdyn ja pitkästyn tämän päätökseni vuoksi, mutta ainakin tulevaisuudessa on siis aikaa bloggailla.

Kesä oli täynnä liian pitkiä työpäiviä ja loputtomasti asioiden järjestelyä, hankkimista, hoitamista ja stressaamista. Pelkäsin koska tahansa löytäväni päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen - silloin kun en repinyt tukkaani kirkuen. Häiden järjestäminen oli käsittämättömän suuri ja raskas projekti, joka kesti loputtomuuksiin asti ja muuttui mekon hankkimisen jälkeen koko ajan inhottavammaksi. Mutta palkinnoksi siitä sain ensin ihanat polttarit ja sitten hääpäivän, jonka maagisuus ei tuntenut mitään rajoja. (Huomasitteko ne kesän kolme lämmintä lauantaita? Ne olivat polttaripäiväni, sulhaseni polttaripäivä ja meidän hääpäivämme.)

Innokkaana (ja joskus vähemmän innokkaana) kulttuuribloggarina aloin tietysti suunnitella häitä siitä näkökulmasta, että niissä tulisi jotenkin näkyä rakkauteni kirjoihin ja elokuviin. Valitettavasti, koska avioliiton solmimiseen tarvitaan aina kaksi ihmistä, jouduin hylkäämään Oscar-teeman ja Twilight-teeman jo alkuvaiheessa. Onnistuin lyömään läpi jonkinlaisen hyvin löyhän kirjallisuusteeman, jota varten keksin monia hyviä ideoita. Lopulta senkin toteuttaminen kuitenkin jäi vähän puolitiehen kun aloin pursuilla kaikenlaisia yhteensopimattomia ideoita, joista lopulta koostui täydellinen sekasotku sitä kaikkea hauskuutta, kauneutta, söpöyttä ja outoutta mitä parisuhteemme edustaa.

Koska en jaksanut askarrella paikkakortteja, toteutin ne muodostamalla vieraiden nimet kirjaimista Scrabble-laudalle ja napsimalla niistä valokuvat. Ne toivat muuten pelkästään nättiin kattaukseen häivähdyksen persoonallisuutta ja saivat paljon kehuja. Kirjallisuusteema toteutui lopulta oikeastaan vain kutsuissa ja karkkirasioissa. Kutsukortteja varten raatelin yhden Sweet Valley High -kirjan, joka oli lojunut työpaikkani pukukaapissa kuin odottamassa sopivaa hetkeä. Rutistelin ja värjäsin kirjan sivuja monet illat ja sain aikaan läjän varsin omaperäisiä kutsukortteja. Karkkirasiat askartelimme kaasoni kanssa tulitikkuaskeista kirjan muotoon. Tarpeeksi pieniä karkkeja oli vaikea löytää, mutta pari päivää ennen häitä tielleni osui Haribon minivaahtokarkkipussi. Ja kun karkkirasioita sitten häissä kilvan rapisteltiin auki onnittelumaljoja juodessa, tajusin että tässähän on Samppanjaa ja vaahtokarkkeja!

Tarkoitukseni oli pitkään varastaa myös hääkampaus kulttuurin maailmasta, sillä ihastuin Aamunkoi osa 1:n ensi-illassa Bellan kampaukseen välittömästi. Viime hetkillä aloin kuitenkin epäröidä sitä ja haaveilla suuresta kiharakampauksesta. Vastahakoiset hiukseni hangoittelivat vastaan ja takkuuntuivat heti kun pääsin koekampauksesta ulos, mutta hääpäivänä ne päättivät alistua ja käyttäytyivät mallikkaammin kuin koskaan. Kampaus osoittautui täydelliseksi, samoin kuin mekko, joka ei myöskään sovituksissa asettunut ollenkaan ja jota stressasin etukäteen uskomattoman paljon. En ollut juuri visualisoinut kaikkien asusteiden ja yksityiskohtien kokonaisuutta mielessäni etukäteen ja niinpä se löi minut ällikällä hääpäivänä. Näytin niin Disney-prinsessalta että se oli melkeinpä naurettavaa. Kaksi pikkutyttöä roikkui kiinni helmassani silmät loistaen koko illan.

Valmistauduin häihin henkisesti katselemalla vanhoja Kauniita ja rohkeita Parhaat häät -boksilta. Sanotaanpa sarjasta tai sen näyttelijöistä mitä tahansa, se täytyy myöntää, että häitä he osaavat näytellä (ja onhan niitä pariin kertaan jo harjoiteltukin). Brooken ikuiseen, kuolemattomaan rakkauteen Ridgeä kohtaan on mahdotonta olla uskomatta. Ja Ridge - silloinkin kun menee naimisiin jonkun muun painostuksesta väärän naisen kanssa - onnistuu joka kerta morsiamensa nähdessään loihtimaan naamalleen niin typerän onnellisen huumatun hymyn, että alkaa suorastaan vaikuttaa ihanneaviomieheltä. Olin etukäteen hieman huolissani, etten näkisi Ridgen naimailmettä omana hääpäivänäni sulhaseni naamalla, ja kehotin häntä harjoittelemaan sitä etukäteen peilin edessä. Ilmeisesti tämä olikin harjoitellut sitä aamuin illoin, sillä se ilme oli näkemisen arvoinen. Ridgen naimanaama kalpeni sen rinnalla ja tiesin heti, että kannatti käyttää lähes tonni ulkonäkökokonaisuuteeni. Sulhasen naamalta suorastaan loisti yhtäkkinen ymmärrys siitä, millainen mäihä tällä onkaan käynyt.

Ilta sujui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, viina ei loppunut kesken, esiintyjät tekivät vaikutuksen, puheet saivat kyyneleet ja naurun kirpoamaan ja viimeisinä paikalta lähdimme me itse. Ja nyt olo on vähän samanlainen kuin Gilmoren tyttöjen viimeisen jakson katsomisen jälkeen: se oli mahtavaa, mutta on niin kovin haikeaa, ettei sitä enää tule lisää. Onneksi Gilmoren tyttöjen pariin voi sentään palata aina uudestaan.

Kaksi päivää häiden jälkeen suoritimme menestyksekkään maastapaon ja junailimme Berliinin kautta Prahaan ja Wieniin kuhertelemaan. Vaikka kotiin jäi häiden jäljiltä melkoinen kaaos, irtiotto oli tervetullut ja onnistunut. Mutta se on kenties toisen postauksen arvoinen stoori. Nyt olen onnellisesti naimisissa, onnellisesti kotona ja onnellisesti saattanut blogini takaisin elävien kirjoihin! Kultturellia syksyä kaikille!