Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (2011)
Suom. Markku Päkkilä
Huh. Sain tämän kirjan joululahjaksi aviomieheltäni ja koska hänen hankkimansa kirjat perinteisesti ovat olleet hyviä ja huolella valittuja, luin kirjaa tunnollisesti - melkein kahden kuukauden ajan. Helppoa se ei ollut, joskin aina välillä olin siitä aidosti kiinnostunut ja tarina rullasi. Jo aika alkumetreillä käy kuitenkin tuskallisen selväksi, että kyseessä on fiilistelykirja, jossa ei vaikuta oikein tapahtuvan mitään. Silloin kun jotain tapahtuu, se kerrotaan lakonisesti ja itsestäänselvyytenä niin kuin haluttaisiin vähätellä tapahtumaa.
Ongelma - ja jännite - kirjassa on se, että kun se kattaa tapahtumia melkein sadan vuoden ajalta, lukijan on vaikea pitää mielessään, että kirjan henkilöt eivät tiedä kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Toisaalta lukija janoaa tietää, mitä henkilöt oikeasti tietävät ja mitä mieltä he ovat asioista, mutta henkilöt kiertelevät ja kaartelevat, kertovat juoruja ja legendoja ja passittavat liian uteliaat pois heti kun juttutuokiot käyvät kiinnostaviksi.
Ensimmäisessä osassa nuori opiskelija George Sawle tuo lapsuudenkotiinsa Two Acresiin vierailulle lupaavan runoilijan, Cecil Valancen. Cecil hurmaa kaikki ja kirjoittaa Georgen pikkusiskon Daphnen nimikirjoitusvihkoon runon, josta myöhemmin tulee kuuluisa sodan symboli. Sivistyneen pinnan alla kuohuu, sillä Cecilillä ja Georgella on suhde, mikä ei estä Ceciliä flirttailemasta Daphnen kanssa. Itse asiassa kaikki muutkin teoksessa myöhemmin esiteltävät mieshahmot ovat enemmän tai vähemmän homoja. Suurinta osaa teoksesta värittääkin häpeän ja salailun ilmapiiri. Vasta viimeisessä osassa esitellään avoimesti yhdessä eläviä homopareja.
Kirja on jaettu viiteen osaan, joiden välillä otetaan aina ajallinen harppaus ja vaihdetaan fokalisoijaa, hahmoa jonka kautta tapahtumat nähdään. Oma suosikkini hahmoista on kolmannessa osassa ilmaantuva Paul Bryant, joka on yhtä ujonröyhkeä ja utelias kuin lukijakin ja tahtoo vaikka väkisin ottaa selvää salaisuuksista. Hän ajautuu sattuman kautta juuri 70 vuotta täyttävän Daphnen tuttavapiiriin ja kiinnostuu naisen värikkäästä elämästä. Paul ymmärtää, että Daphne on avain kaikkiin salaisuuksia taakseen kätkeviin oviin ja lopulta lähestulkoon vainoaa häntä saamatta kuitenkaan mitään irti.
Aina kun päästään jonkin kiinnostavan äärelle, kirja ikään kuin kääntää selkänsä ja kieltäytyy puhumasta enempää. Vaikka asiat on selvästi luettavissa rivien välistä, on tuskastuttavan ärsyttävää, ettei niistä voida puhua ääneen, edes kuudenkymmenen tai kahdeksankymmenen vuoden päästä. Suuri osa todellisesta tiedosta on kadonnut vaiettuihin vuosiin. Jäljellä on vain spekulaatiota.
Kirjan juoni tiivistettynä on tämä: Cecil kirjoittaa runoja ja kaatuu sodassa. Vuosia myöhemmin vihjaillaan, että hän on kirjoittanut rankkoja homorunoja, joita ei hänen elinaikanaan voitaisi julkaista. Runot ovat kateissa ja niitä etsitään. Melkein sata vuotta myöhemmin eräs kirjakauppias löytää kirjan, jossa vihjaillaan hieman lisää runoista ja toteaa, että ehkä ne tosiaan ovat kadonneet. Luonnollisesti tämä on niitä kirjoja, joissa kiinnostavampaa on - jälleen kerran - itse matka kuin sen päämäärä, tapa jolla tarina on kerrottu enemmän kuin itse tarina. Kirjasta on viime aikoina blogattu äärimmäisen paljon ja toiset ovat sitä jopa rakastaneet. Moni on jäänyt hämmennyksen valtaan. Itse en oikein vieläkään tiedä mitä ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti