75/365
Kosto (Hævnen) (2010)
Oscar-huomio: parhaan elokuvan voittaja vaikuttaisi olevan aina ehdokkaista vähiten masentava, mutta parhaan ulkomaalaisen elokuvan voittaja on yleensä juuri se ehdokkaista masentavin. (Sanon tämän sillä perusteella että olen nähnyt kaksi parhaan ulkomaisen leffan Oscar-voittajaa, enkä yhtään ehdokasta. Olisin siis voinut jättää sanomattakin.) Kosto voitti vuonna 2011 himoitun pystin, jota Häiden jälkeen oli jo muutama vuosi aiemmin kärkkynyt. Näissä kahdessa elokuvassa on paljon samankaltaisuuksia, mutta Kosto on niistä huomattavasti synkeämpi. Täysin ranteet auki emme kuitenkaan jää, sillä Susanne Bier taitaa toivon ja toivottomuuden välillä taiteilun niin, että toiveikkuus jää aina edes himpun verran plussan puolelle.
Kyseessä on jälleen elokuva, joka esittää kysymyksiä vastaamatta niihin tyhjentävästi. Leffan suuri kysymys käsittelee kostoa. Kannattaako se? Onko se oikein?
Anton (Mikael Persbrandt) on humaani pakolaisleirilääkäri, joka ei usko kostoon. Hän yrittää parhaansa mukaan välittää näkemyksensä koulukiusatulle pojalleen Eliakselle (Markus Rygaard). Eliaksen maailma kuitenkin valaistuu sillä hetkellä, kun kouluun saapuu uusi oppilas, Christian (William Jøhnk Nielsen). Tämä laittaa kiusaajille jauhot suuhun, muttei vielä senkään jälkeen ole tyytyväinen. Christian uskoo vakaasti kostoon ja aikoo ehkä kostaa kaikki maailman vääryydet yksitellen. Tuleeko sille koskaan loppua?
Kosto tasapainoilee kahden maailman välillä vielä enemmän kuin Häiden jälkeen. Toisaalla on idyllisen kaunis ja kesäinen lintukoto Tanska. Toisaalla taas julma ja käsittämätön kolmas maailma. Pakolaisleirissä henkiä pelastava Anton on itse eksyksissä ja avioliittonsa kriisissä. Yksi kysymyksistä keskittyykin sen asian ympärille, mitä on olla hyvä ihminen. Johtaako hyvyys toisaalla siihen, että toisaalle sitä riittää vähemmän? Kenen hyvä on tärkein?
Elokuva on visuaalisesti häikäisevän kaunis - paitsi Afrikka-osioissa, jotka ovat vähän raakoja ja ällöttäviä. Se sai minut haluamaan matkustaa Tanskaan, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Susanne Bier tai hänen kuvaajansa on mestari löytämään upeita kuvauspaikkoja ja ottamaan niistä parhaan irti, vaikka loppujen lopuksi miljööt ovat aika samanlaisia kuin Suomessa - parhaimmillaan. Ehkä myös tanskalainen mielenmaisema on tarpeeksi lähellä suomalaista, jotta Bierin elokuvista voi tunnistaa itsensä ja sijoittaa itsensä niihin paremmin kuin amerikkalaisiin leffoihin. Uhkakuvat joita Kosto esittää ovat hyvin suomalaisia ja ajatus siitä, että olemme niin syrjäisessä maailmankolkassa ettei mikään todella uhkaa meitä, on hyvin tuttu. Leffassa on trillerin tuntua kun näennäisen vaaraton lapsi muuttuukin kostokierteessään suorastaan pelottavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti