Epäromanttinen komedia

91/365

Vuoden se kestää (I Give It a Year) (2013)

Brittikomedia ei ole ominta alaani eikä suoraan sanoen vähäisen kokemukseni perusteella lukeudu suosikkeihini. Tällä haavaa leffateattereissa ei kuitenkaan pyöri juuri mitään muutakaan mitä haluaisin nähdä, joten plussapäivän ajamana kipitin eilen katsomaan tämän. En pysty tässä tekstissä välttämään spoilereita täysin, joten jos haluat mennä katsomaan leffan tietämättömänä juonesta, lopeta lukeminen. Nyt.

Leffan ansioksi voidaan lukea se, että sen juoni ei ole kaikkein kaavamaisin ja miljoonaan kertaan nähty. Alussa Nat (Rose Byrne) ja Josh (Rafe Spall) menevät naimisiin. Jo häät ovat lähellä muuttua katastrofiksi, mutta avioliiton satamassa lilluttaessa lysti vasta toden teolla alkaa. Pariskunta huomaa nopeasti olevansa kaikkea muuta kuin yhteensopiva. (Haloo, sitä varten deittaillaan pari vuotta ennen kuin mennään naimisiin!) Parisuhdeterapia kutsuu.

Trailerin perusteella odotin vähän erilaista elokuvaa. Kuvittelin, että terapiassa kaikki lopulta klikkaisi ja Nat ja Josh tajuaisivat, miksi toisiinsa rakastuivat ja jatkaisivat elämäänsä onnellisina yhdessä. Melkein alusta asti on kuitenkin selvää, että molemmille on olemassa se täydellinen, oikea puolisko, eikä kumpikaan heistä ole sen kanssa naimisissa.

Päähenkilöt ovat vähän hämmentäviä hahmoja. Josh on olevinaan kirjailija, joka kärsii kirjoittajan blokista. Hahmo on kuitenkin koheltaja, joka ei vaikuta juurikaan tuhkakuppia syvällisemmältä. Nat taas on kuin syntynyt nalkuttavaksi vaimoksi, joka ei näe Joshissa kerrassaan mitään hyvää - mikä tekee hänestä itsestään aika epäviehättävän.

Nat ja Josh ovat molemmat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä tyyppejä - aivan eri tavoin vain. Sen sijaan heidän vastinparinsa Guy (Simon Baker) ja Chloe (Anna Faris) ovat mukavia ja aidon oloisia ihmisiä - ja kuolettavasti rakastuneita näihin kestämättömiin tyyppeihin. Onko siis tosiaan niin, että yhteensopimattomuus parisuhteessa tekee ihmisistä kamalia? Ja että joku toinen voi kuitenkin arvostaa sitä kamaluutta? Että toisen roska on toisen aarre?

Leffa ei oikein herätä minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen. Muutaman kerran saa - ja on pakko - nauraa, mutta näin suorasukainen (lue: alatyylinen) huumori ei ole sekään ihan suosikkejani. Vähän hajuton ja mauton tapaus.