sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Merkissä sen merkitys


143/365
The Bling Ring (2013)

Kesäinen lauantai-ilta: deitti-ilta myös joillekin aviopareille. Aloitimme treffit Kansainvälisiltä suurmarkkinoilta Keskustorilta. Nopean kierroksen jälkeen päädyimme italialaisia leivonnaisia myyvälle kojulle (jossa pari päivää sitten keikkui lappu "Töitä tarjolla" ja melkein tosissani harkitsin tarjousta siinä toivossa, että saisin syödä kojun tuotteita) ja ostimme siitä kaksi palaa erilaisia suklaakakkuja. Ne oli ovelasti hinnoiteltu siten, että 100 grammaa maksoi 3,50 €. Ei paha. Paitsi että kyseessä eivät olleet mitkä tahansa suklaakermahöttökakkuset, kuten pian kävi ilmi. Kaksi kakkupalaa tuli maksamaan reilut 12 euroa ja istahdimme niitä mutustelemaan torin laidalle. Pakkohan se oli kahvitkin siihen seuraksi hankkia, mutta jätetään nyt analysoimatta liikaa 15 euron hintaisia take away -kakkukahveja ja keskitytään niihin kakkuihin.

Kakuiksi niitä ei tosin oikein voi nimittää, kyseessä oli nimittäin jonkinlainen köntti laastimaista suklaata, johon mahdollisesti oli lisätty betonia, jotta se painaisi enemmän. Kykenin syömään omastani noin kolmasosan ennen kuin makeilukiintiöni täyttyi. Ja oliko hyvää? No joo, ihan hyvää, muttei missään nimessä niin hyvää kuin miltä näytti, eikä taatusti hintansa väärti. Sydäntäni melkein lämmittää, että vaikkemme tänä kesänä lähde ulkomaille, pääsimme sentään maksamaan turistiylihintoja omassa kaupungissamme. Armani onnistui syömään lähes koko kakkupalan ja jätti vain hitusen myöhempää käyttöä varten. Leffateatterissa tuumin, etten taida tarvita edes karkkia, mikä on kerrassaan ennenkuulumatonta. Armani taas päätyi kompensoimaan sokerihumalaa litratolkulla popcornia. Ihailtavan loogista.

Ylihinnoiteltu kakkupala sopiikin hyvin illan elokuvan teemaan. Äskeinen kuvaukseni ei kenties herättänyt mielihalujanne, mutta jos asia esitettäisiin toisessa valossa (onnellinen pariskunta syöttää toisilleen kakkua kuumana kesäiltana auringon laskiessa ja taustalla soi Enrique Iglesias), alkaisi kyseinen kakkupala edustaa jotain tavoiteltavaa, luksusta. Ja silloin sen kuuluisikin maksaa, sillä liian halpahintainen kakku ei mitenkään voi olla luksusta, sehän nyt on selvä.


Luksusta tavoitellaan myös Sofia Coppolan tuoreimmassa elokuvassa The Bling Ring. Leffa perustuu tositapahtumiin, joukkoon teinejä, jotka vuosina 2008-2009 ryöstelivät Kaliforniassa julkkisten koteja. Nuoret tavoittelivat kalliita merkkituotteita ja valikoivat kohteitaan sen mukaan, kenen tyylistä tykkäsivät. Löytämänsä ja osasta varastetusta tavarasta saamansa rahat he käyttivät huumeisiin ja samoihin yökerhoihin joissa heidän ihailemansa julkkikset kävivät.

Aika pitkään leffa onnistuu lumoamaan blingillään, hauskanpidolla ja cooliudella. Teinijoukko vaikuttaa elävän elämänsä parasta aikaa ja kukapa ei salaa himoitsisi ylellisiä merkkivaatteita. Supersiisti ja hirmuisen kovaa soiva bilemusa vain vahvistaa lumousta. Synkeitä sävyjä ei leffassa näy ennen kuin aivan lopussa, mutta jossain vaiheessa ainakin oma mielialani teki täyskäännöksen. Alkoi jotenkin etoa.

Leffassa ensimmäiseksi julkkisuhriksi valikoituu Paris Hilton, joka Kirsten Dunstin tavoin vilahtaa myös pikaisesti yökerhoon sijoittuvassa kohtauksessa. Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että Hilton antoi oikean kotinsa kuvausryhmän käyttöön ja samalla meidän kaikkien ihasteltavaksi. Parislandia onkin ehkä leffan vaikuttavin osio, elokuvan sydän, joka ei jätä ketään kylmäksi. Myös Bling Ring on asunnosta niin vaikuttunut, että palaa sinne yhä uudelleen ja uudelleen ryöstöretkille. Parisin kämppä on sisustettu Parisilla: seinillä komeilee kuvia puolialastomasta perijättärestä, lehtien kansista joissa hän on poseerannut ja asunnosta löytyy jopa Parisin kuvalla painatettuja koristetyynyjä(!). Hilton kommentoi asunnossaan kuvattuja pätkiä elokuvan nähtyään Vulture Magazinelle näin:
"I was really emotional watching it. During some parts of it, I literally had tears in my eyes and I wanted to cry. I knew what happened with the burglaries, but I had never actually seen it — so watching it happen, I was like, 'Oh my God, this really happened to me. These kids were really in my house and did this to me.' It's so violating. It just made me really angry and upset, and when I see these kids, I want to, like, slap them." (Lähde: Wikipedia.)
Rankkaa. Elokuva kuitenkin antaa ymmärtää, että nuoret palasivat asuntoon useita kertoja pitämään bileitä ja pöllimään vaatteita, eikä Hilton edes huomannut minkään kadonneen. Juuri Parisin täpötäyteen ahdetut vaate-, kenkä- ja asustehuoneet ehkä hiljalleen synnyttivät etomisreaktion. Täyteen ahdetut paikat ovat muutenkin ahdistavia ja juuri vastikään luin tutkimuksesta, jossa todettiin tavaran määrän lisäävän ihmisten stressitasoa. Mutta onhan se nyt eri asia onko tavara kirppikseltä haalittua vai huoneellinen Louboutineja - vai onko?


Kuvitellaanpa, että äkkirikastuisin niin että voisin ostaa mitä tahansa, kuten Paris Hilton. Ostettuani kesämökin, auton ja asunnon kaikille läheisilleni, alkaisin luonnollisesti ostella vaatteita. En menisi Henkkamaukkaan, koska vaikka ostaisin sen tyhjäksi, tilini ei kokisi suurtakaan kolausta. Niinpä alkaisin ostella merkkivaatteita. Ja huomaisin, että voin ostella niitä samaan tahtiin kuin nykyään Henkkamaukan vaatteita. Siirtyisin kalliimpiin ja kalliimpiin merkkeihin, haalisin vaatteita lisää ja lisää kunnes kämppäni pursuilisi niitä. Eikä tilini olisi vieläkään miinuksella. Silloin merkkivaatteista tulisi minulle ihan yhtä arvokkaita kuin Henkkamaukan vaatteista nyt. Niiden ainoa arvo siis perustuisi siihen, että muut ihmiset - köyhemmät - himoitsisivat niitä. Bling Ring himoitsisi niitä.

Eikö siis olisi ihan sairaan tylsää olla niin rikas? Viime viikon ylityörupeaman aikana tsemppasin itseäni ajattelemalla Booztin Desigual-alea ja muokkaamalla vähän väliä suosikkilistaani netissä. Päädyinkin lopulta oikein törsäämään ja ostin kaksi laukkua ja mekon, summalla jonka Paris Hilton käyttänee yhteen omalla kuvallaan varustettuun hajustettuun vessapaperirullaan.

Jännä juttu. Heti leffan jälkeen tunsin syyllisyyttä siitä, että olen näin lähtenyt mukaan merkkienpalvontaan, mitä en olisi ikinä itsestäni uskonut... ja seuraavassa hetkessä ajattelin, että merkkini on niin edullinen, että voiko sitä edes merkiksi sanoa? "Tahdon Birkin-laukun!", aivoni kirkuivat, vaikken ole koskaan nähnyt yhtään kovin kivaa sellaista. Totta puhuen, en varmaan ole koskaan nähnyt sellaista livenä.


Leffan hahmoista ei anneta kovin syväluotaavaa henkilökuvaa, mikä lienee tarkoituksellista, sillä pinnallisuus on koko jutun ydin. Selväksi kuitenkin käy, että he himoitsevat mainetta, mammonaa ja blingiä. Eivätkä blingi ja mammona ole kauan mitään ilman mainetta, minkä vuoksi nuoret postailevatkin ryöstösaaliistaan ja yökerhoreissuistaan kuvia Facebookiin ja alkavat lopulta avoimesti kerskailla murtokeikoistaan bileissä. Ja loppu on historiaa.

The Bling Ring on mielestäni ajankuvana äärimmäisen osuva, leffana sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä - ja Sofia Coppolan elokuvana paras sitten Lost in Translationin. (Tässäpä toinen ohjaaja, jonka kaikki leffat olen nähnyt!)

Lopuksi vielä muutama kysymys, jotka leffa sai nousemaan mieleeni. Miksi kaikki julkkikset haluavat asua täysin läpinäkyvissä taloissa? Miksi he jättävät ovensa lukitsematta? Miksi Paris Hilton pitää ovensa avainta eteismaton alla? Miksei kellään ole murtohälytintä? Vartijaa? Ja miksi Paris Hiltonin koira on yksin kotona valtavassa talossa kun emäntä pitää bileitä Miamissa? Miksi Bling Ringin pääjehu ei hankkiudu kaikista pöllimistään kamoista eroon, vaikka saa rikoskumppaniltaan ennakkovaroituksen kotietsinnästä? Miksi?


Ps. Voin jo korvissani kuulla Armanin sanovan: "Ethän sä kirjoittanut mitään siitä leffasta". No, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja elokuva enemmän kuin tuhat blogipostausta. Katsokaa itse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti