perjantai 31. tammikuuta 2014

Tammikuun vaateaatteet


En lupaa näin perinpohjaista selvitystä joka kuun päätteeksi, mutta nyt sattuu olemaan kirjatenttiin lukeminen välteltävänä ja vielä kiinnostusta vaatteisiin, joten summaan hieman tähän mennessä tapahtunutta Project 333:n tiimoilta.

Yllä näette koosteen tammikuun asukokonaisuuksista. Nokkelimmat jo huomasivat, että koosteessa on vain 18 kuvaa, vaikka kuussa oli 31 päivää. Kirjoitan tätä 30.1. joten kuun viimeiseltä päivältä ei ole kuvaa sen vuoksi ettei se ole vielä ollut ja tänään taas en ehtinyt napata kuvaa, koska piti juosta aamulla bussiin. Kateissa olevat 11 (!) asukokonaisuuskuvaa selittyvät sillä, että niinä päivinä en ole pukeutunut pesukarhuhousuja virallisemmin, toisin sanoen poistunut kotoa muualle kuin lenkille (hienompi nimitys koiran kanssa laahustamiselle). Hups.

Siispä 19 kertaa pukeuduttuani en ole vielä onnistunut kyllästymään vaatevalikoimaani. Kuvasta voitte myös päätellä, että 33 vaatteen kokoelmastani on edelleen suunnilleen puolet kokonaan käyttämättä. Enkä todellakaan tuntenut kiusausta käyttää jokerivaatteitani (ks. teksti 333 vaatetta). Oletinkin etukäteen, että talvikausi olisi projektin kannalta helppo, sillä käytän yleensä kahta villapaitaani vuorotellen ja vaihtelen vain T-paitoja niiden alla. Olen koko kuukauden käyttänyt myös samaa takkia, samoja kenkiä, samoja farkkuja ja jopa samaa kaulahuivia ja pipoa. Oikein yrittämällä yritin välillä vaihtelua, mutta palelluin aina ja päädyinkin lopulta hakemaan apua korukokoelmastani, mikä on ihan hyvä juttu. Tuleepahan niitäkin joskus käytettyä.


Olen pessyt kuukauden aikana pyykkiä kahdesti ja täytyy sanoa, että tunnelma on ollut aivan erilainen kuin aiemmin sitä tehdessäni. Pyykkikori on oikeasti tyhjentynyt kun olen lappanut sieltä vaatteet koneeseen ja lisäksi olen ystäväni ympäristö mielessäni laittanut koneeseen aina täytteeksi Armanin pyykkejä. Koska omia puhtaita vaatteitani on telineellä ollut paljon vähemmän kuin yleensä, on teline myös tyhjentynyt nopeasti kaappiin, enkä ole ajautunut siihen usein koettuun luuppiin, että puen vaatteet suoraan telineeltä päälleni ja heitän illalla pyykkikoriin, mikä johtaa siihen, että käytän jatkuvasti täysin samoja vaatteita sillä aikaa kun 80% vaatteistani lojuu vaatehuoneessa.

Tähän mennessä voin siis kaiken kaikkiaan todeta, ettei Projekti ole ainakaan haitannut elämääni. Mieli tuntuu aidosti puhtaammalta kun tiedän, ettei vaatekriisejä ole odotettavissa. Pyykkiä tosin täytyy pestä useammin, mutta samalla tiedän, ettei sitä tule tämän vuoden aikana kasaantumaan röykkiöiksi asti.

Project 333 pitää sisällään päätöksen olla ostamatta lisää vaatteita. Jos vaatteen päätyy ostamaan, pitää vastaavasti yksi lahjoittaa pois. Eikä riitä, että luopuu jostain kellarissa lojuvasta, vaan valinta pitää tehdä käytössä olevista 33 vaatteesta. Tämä tekee uuden hankkimisesta erityisen vaikeaa: ovathan ne 33 vaatetta luultavasti niitä, joista eniten pitää. Kolmen euron Gina Tricot -löytöjä ei siis tule tehtyä, vaan jokaista ostopäätöstä harkitsee huolella.

Olen onnistunut tammikuun ajan välttelemään (sydän verta vuotaen) alennusmyyntejä ja olen melko ylpeä itsestäni. Sallin kuitenkin lipsahduksia järjen rajoissa ja päätinkin vuoden alussa pitää kirjaa hankkimistani vaatteista, niihin menneistä rahoista ja niiden eettisyydestä tai epäeettisyydestä.


Tammikuun hankinnat

  • Valkoinen alushame Fidasta, 1,50 €. Käytetty, siis eettinen. Lisäksi käyttötarve on jo tiedossa. Oikeastaan tämä on myös alusvaate, eikä niin ollen edes kuulu Projektin piiriin.
  • Villasukat Prismasta, 2 €. Eettisyys: sanoivat olevansa EU:ssa valmistetut, mikä ei välttämättä tarkoita mitään, mutta ehkä jotain kuitenkin. Aitoa lampaanvillaa. Lisäksi ostin ne lahjaksi, ei siis varsinaisesti lasketa.
  • Bändipaita kirpparilta, 1 €. Kirppikseltä eli eettinen. Käytetystä ei voida puhua, koska tuskinpa se sitä kunnosta päätellen oli. Tämä oli megadiili, enkä tätäkään ostanut itselleni, vaan Armanille, josta sai eurolla superonnellisen. Täysin sen arvoista.
  • Tammikuun vaatemenot siis 4,50 €, puuvillan ryöstöviljelijöitä ei tuettu!

Lopuksi ihan vaan mielenkiintoinen huomio. Havaitsin nimittäin, että kaikista kaupoista juuri Lidlin vaatteissa - kaikissa jotka tarkastin - oli Confidence in textiles -merkki. Se tarkoittaa, että Lidlissä myytävät vaatteet ovat tutkitusti haitta-aineettomia. Lisäksi kaikissa vaatteissa oli Hohenstein-instituutin lätkä josta en ollut koskaan kuullutkaan, mutta joka googlaamisen perusteella vaikuttaa ihan pätevältä sekin

torstai 30. tammikuuta 2014

Iloton alku


12 Years a Slave (2013)

Kuten lupasin, pyöräytin tällä viikolla Oscar-vaihteen silmään ja kipitin katsomaan viime viikolla ensi-iltansa saanutta 12 Years a Slavea. Niagaran vitosen tiistai oli saanut liikkeelle melko joukon muitakin pakkasesta huolimatta.

Aistin tässä leffakokemuksessa nyt hieman samaa kaavaa kuin viime vuonna, jolloin Oscar-kilpajuoksuni käynnisti The Beasts of the Southern Wild. Sekin oli ennen Oscareita ehtinyt voittaa "kaikki mahdolliset" palkinnot ja niittää mainetta edellään. Kuitenkaan kumpikaan näistä leffoista ei vakuuttanut minua, ehkä osittain samoista syistä, vaikkei niillä juurikaan ole tekemistä keskenään. (Otsikoin BotSW:sta kertovan tekstini "Tyhmä bloggaaja käy elokuvissa" sen merkiksi, etten ymmärtänyt elokuvan hienoutta. Se oli viime vuoden ehdokkaista lyhyin, mutta tuntui yhdestä pisimmiltä.)

12 Years a Slave voitti parhaan draamaelokuvan Golden Globen ja Rotten Tomatoesin mukaan 96 % kriitikoiden arvioista oli positiivisia. Nyt elokuvalla on yhdeksän Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien neljä Viidestä Tärkeimmästä*, mutta silti - njääh.

Leffa perustuu tositapahtumiin ja Solomon Northupin kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Northup oli vapaa afroamerikkalainen mies aikana, jolloin orjia vielä sai pitää Yhdysvalloissa. Hänet kidnapattiin vuonna 1841 ja myytiin orjaksi.

Aiemmin etuoikeutettua elämää viettänyt Solomon (Chiwetel Ejiofor) joutuu äkkiä keskelle kurjuutta ja saa kokea, miltä tuntuu tulla pidetyksi omaisuutena, jolle isäntä saa tehdä mitä mielii. Leffasta ei varsinaisesti käy ilmi, millainen Solomonin suhtautuminen orjiin ja orjuuteen oli ennen tämän kaappausta, mutta joka tapauksessa asetelma on mielenkiintoinen. Naisten asema on luonnollisesti vielä huonompi kuin miesten, sillä saastaisena ja alempana rotuna pitäminen ei suinkaan estä isäntiä raiskaamasta naisorjia toistuvasti hakkaamisen lisäksi. Toisaalta naisilla on myös pieni mahdollisuus selviytyä orjuudesta hankkiutumalla isännän kanssa naimisiin. Tuskin ihan helppo homma, mutta yksi tällainenkin naishahmo elokuvassa on.

Kaiken kaikkiaan elokuvaa kuvaa mielestäni aika hyvin sana iloton. Toivonpilkahduksia tai hopeareunuksia pilvien ympärillä ei juurikaan ole ennen loppua - joka voisi koittaa hieman aiemminkin. Ajan kulua on elokuvassa vähän vaikea hahmottaa, mikä tekee siitä jotenkin tuskastuttavaa katsottavaa. Kuluvat kaksitoista vuotta eivät katsojalle erotu mitenkään toisistaan. Vasta viime minuuteilla huomasin Solomonin hiuksiin ilmestyneen jossain vaiheessa harmaata. Varsinaisesta tylsyydestä ei elokuvan yhteydessä voida puhua, mutta ei se onnistu suuresti herättämään tunteitakaan. Suoraan sanoen taisin myös hetkeksi nukahtaa - taas.


Pituudesta puheen ollen, tehdäänpä tässä vaiheessa perinteinen kartoitus paras elokuva -kategorian ehdokkaiden kestosta!

  • The Wolf of Wall Street 3 h
  • 12 Years a Slave 2 h 14 min
  • Captain Phillips 2 h 14 min
  • Her 2 h 6 min
  • Dallas Buyers Club 1 h 47 min
  • Nebraska 1 h 45 min
  • Philomena 1 h 38 min
  • Gravity 1 h 31 min

Viime vuoden ehdokkaisiin verrattuna pituutta siis on leffoilla vähemmän, sillä vuonna 2013 ehdokkaista vain yksi kesti alle kaksi tuntia. Silloin pisin ehdokas tosin kesti "vain" 2 h 45 minuuttia. (Koko listauksen voit katsoa tästä.) Kenties "more is more" -ajattelu on jälleen hiljalleen väistymässä. Mielestäni kolmetuntisten elokuvien pitäisi olla Titanicin ja Sormusten herrojen kaltainen poikkeus, ei suunta johon ollaan yleisesti ottaen menossa. Totuus (jota vastaan toki on suotavaa hieman kamppailla) on, että ihmisten keskittymiskyky on koko ajan rajallisempi ympäröivien älyvempeleiden ja jatkuvan ajan hermolla pysyttelemisen vuoksi.

12 Years a Slave on ehdolla seuraavissa kategorioissa:
  • elokuva
  • ohjaus
  • miespääosa
  • miessivuosa
  • naissivuosa
  • sovitettu käsikirjoitus
  • lavastus
  • puvustus
  • leikkaus

*Viisi tärkeintä Oscaria ovat paras elokuva, miespääosa, naispääosa, naissivuosa ja miessivuosa. 12 Years a Slavessa ei ole naispääosaa. (Blogg. huom.)

perjantai 24. tammikuuta 2014

Vastinetta verorahoille?


Okei, partyhatut naulaan, serpentiinit rullalle ja punainen matto takaisin kaappiin. Luulitteko katsovanne Oscar-gaalan telkkarista? Kerrankin, kun suomalainen elokuvakin on ehdolla? Virhe! Olisitte tarttuneet tilaisuuteen aiemmin. Tänä vuonna Nelonen on nimittäin päättänyt olla näyttämättä gaalaa. Ajoitus voisi olla vain hieman huonompi. Ilmeisesti vähäiset öiset katsojamäärät eivät riitä kattamaan ohjelman kustannuksia, eikä sitä vaivaa, jonka Lauri Nurksen raahaaminen studioon lätisemään koko yöksi vaatii.

Toivoa kuitenkin on, sillä Iltalehden uutisen mukaan YLE on mahdollisesti kiinnostunut gaalan esittämisestä. Nyt kannattaakin vaatia vastinetta verorahoille ja lähettää YLElle palautetta, jossa toivoo Oscar-gaalaa esitettäväksi. Opin Tappajafarkut-kirjasta, että yhden kuluttajan asiakaspalautteen lasketaan firmoissa edustavan noin 100-200 ihmisen mielipidettä. Palautteilla voi siis todellakin vaikuttaa asioihin.

YLEn palautelomakkeeseen pääset suoraan tästä.

Rascatemiasta puolestaan raportoidaan, ettei Rascal-gaalaa tuttuun tapaan televisioida myöskään vuonna 2014.

Omalta osaltani joudun valitettavasti toteamaan, ettei Oscar-kilpajuoksuni ole edennyt sen pitemmälle kuin että olen printannut ehdokaslistan ja merkinnyt siihen jo näkemäni, sekä kirjoitellut kalenteriin ehdokkaiden ensi-iltoja. Ensi viikolla leffajuoksut alkavat toden teolla!

lauantai 18. tammikuuta 2014

Hössötetään kun voidaan!


Niin synkeä oli alkutalvi, ettei Mustakaapua enää kello kolmen jälkeen edes nähnyt ulkona liikkuessa. Viimein kuitenkin satoi lumi, mieli kirkastui, koira muuttui jälleen näkyväksi, taivas valaistui ja sosiaalinen media täyttyi #winterwonderland-fiilistelystä. Muistimme jälleen kimpassa, että Suomessa asumisella on myös mukavia ja kauniita puolia.

Suomalainen elokuva on yleisesti ottaen maailmalla kuin se pieni musta koira, joka tarpoo synkeydessä ilman että kukaan huomaa sen olemassaoloa. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuva on ainoa suomalainen leffa, joka koskaan on ollut ehdolla Oscarin saajaksi. Tai siis oli. Nyt olemme saaneet toisen ehdokkaamme: Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuvan, jonka luomistiimi muodostuu ilahduttavasti kolmesta naisesta.


Veli-Pekka Lehtonen analysoi Hesarissa, että Suomen ehdokkaalla on muihin lyhäriehdokkaisiin verrattuna eräs valttikortti: hauskuus. Harmikseni juuri lyhytelokuvakategoria on aina Oscareita seuratessani jäänyt aika lailla pimentoon, sillä lyhäreitä on hyvin vaikea löytää nähtäväksi kokonaan. Niinpä en osaa lainkaan ennustella ehdokkaamme mahdollista kohtaloa - en omaa edes ylimalkaista käsitystä siitä millaiset lyhärit yleensä voittavat Oscarin. Parhaan elokuvan pystin kuitenkin tuppaavat voittamaan leffat, joissa on edes pieni ripaus huumoria tai positiivisuutta. Se on hyvä merkki.

Katsoin Pitääkö mun kaikki hoitaa? -leffan Areenasta (katsokaa tekin, nyt se on yleissivistystä!) ja totesin jälleen kerran, etten kerta kaikkiaan ymmärrä lyhytelokuvaa lajina - vähän samaan tapaan kuin en ymmärrä novellia lajina. Suomalaiseksi lyhäriksi Oscar-ehdokkaamme on kuitenkin harvinaisen selkeä ja elämänmyönteinen. Pisteet siitä.

Veli-Pekka Lehtonen toteaa myös, että voi tietysti kysyä, miksi hössöttää Oscareista"palkintohan on amerikkalaisen viihdeteollisuuden puhdas markkinointitempaus. Elokuville jaetaan satoja erilaisia palkintoja vuodessa ympäri maailmaa." Totta. Mutta onko meillä varaa olla hössöttämättä kun melkein satavuotisen Oscar-historian aikana ehdokkuus osuu kohdalle toista kertaa? Onko meillä halua olla hössöttämättä? Vai onko meillä halu hössöttää sydämemme kyllyydestä kun kerrankin voimme? C´mon, kädet ilmaan, hössöttäkää kanssani! Ja muistakaa, että tärkeintä ei ole voitto, vaan hössötyksestä nauttiminen.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Oscar-ehdokkaat 2014


Oscar-ehdokkaiden julkistus tuli jälleen kerran aika puskista, mutta ilahduttavaa tässä listassa on se, että olen jo nähnyt osan leffoista - jiihaa! Jännittävintä Oscar-jahdissa on tällä kertaa tietysti se, että mukana on toista kertaa historiassa suomalainen elokuva.

Tuttuun tapaan tämä ehdokaslista löytyy jatkossa blogin oikeasta reunasta Projektit-otsikon alta. Nähdyt leffat on lihavoitu ja mahdolliset linkit johdattavat niistä kirjoittamiini postauksiin. Hauskaa Oscar-kilpajuoksua!

Elokuva

Captain Phillips
Nebraska

Ohjaus

Alexander Payne (Nebraska)

Miespääosa

Bruce Dern (Nebraska)

Naispääosa

Meryl Streep (August: Osage County)

Miessivuosa

Barkhad Abdi (Captain Phillips)

Naissivuosa

Julia Roberts (August: Osage County)
June Squibb (Nebraska)

Alkuperäinen käsikirjoitus

Nebraska

Sovitettu käsikirjoitus

Rakkautta ennen keskiyötä
Captain Phillips

Musiikki

Kirjavaras (John Williams)
Saving Mr. Banks (Thomas Newman)

Kappale

"Alone Yet Not Alone" (Alone Yet Not Alone)
"Happy" (Itse Ilkimys 2)
"Let it Go" (Frozen - huurteinen seikkailu)
"Ordinary Love" (Mandela: Pitkä tie vapauteen)

Äänitehosteet

All Is Lost
Captain Phillips
Hobitti - Smaugin autioittama maa
The Lone Survivor

Äänitys

Captain Phillips
Hobitti - Smaugin autioittama maa
Inside Llewyn Davis
The Lone Survivor

Lavastus

The Great Gatsby - Kultahattu

Kuvaus

The Grandmaster
Inside Llewyn Davis
Nebraska
Vangitut

Maskeeraus ja hiukset

Jackass esittää: Paha pappa
Lone Ranger

Puvustus

The Grandmaster
The Great Gatsby - Kultahattu
The Invisible Woman

Leikkaus

Captain Phillips

Erikoistehosteet

Hobitti - Smaugin autioittama maa
Iron Man 3
The Lone Ranger
Star Trek Into Darkness

Animaatio

Croodit
Itse Ilkimys 2
Ernest & Celestine
Frozen - huurteinen seikkailu
The Wind Rises

Vieraskielinen elokuva

The Broken Circle Breakdown - Belgia
The Great Beauty - Italia
The Missing Picture - Kambodza
Omar - Palestiina

Dokumentti

The Act of Killing
Cutie and the Boxer
Dirty Wars
The Square
20 Feet from Stardom

Lyhytdokumentti

CaveDigger
Facing Fear
Karama Has No Walls
The Lady in Number 6: Music Saved My Life
Prison Terminal

Lyhytelokuva

Aquel No Era Yo
Avant Que De Tout Perdre
Helium
The Voorman Problem

Lyhytanimaatio

Feral
Get a Horse!
Mr. Hublot
Possessions
Room on the Broom

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Piipahdus sivistyksen puolelle


Evelyn Waugh: Kourallinen tomua (1934)
Suom. Tuija Rovamo

Onpa ollut ihanan rentouttavaa olla kirjaamatta ylös kulttuuritekoja ja rentoutua ilman stressiä aikatauluista tai bloggaamisesta. Melkeinpä olisikin tehnyt mieli vain jaaritella ikuisuus vaatteista, mutta äärimmäisen vähän olisin niistäkään tähän hätään keksinyt sanottavaa. Suuri osa niistä makaa kellarissa ja täytyy sanoa, että mieli on vaatehuoneeseen mennessäni huomattavasti rennompi kuin yleensä, vaikka sen siivous on yhä kesken. En ole ehtinyt kaivata mitään tai oikeastaan edes ajatella vaatteitani kummemmin. Oikeastaan tuntuu, että olen tänä vuonna vasta muutaman kerran pukeutunut pesukarhuhousuja virallisempiin vaatteisiin. Pysyttelemällä enimmäkseen kotona olen myös välttänyt tehokkaasti alennusmyyntien houkutukset ja olen edelleen optimistinen, että tästä vuodesta tulee järkevämmän pukeutumisen vuosi.

Päätin siis herätellä kulttuuribloggaajaa itsessäni, kun tulin lukeneeksi mainioksi osoittautuneen Kourallisen tomua ja huomasin, ettei siitä löydy lainkaan suomenkielisiä blogimerkintöjä. Ei voi kuitenkaan sanoa, että kyseessä olisi täysin unohdettu klassikko, sillä PIKIn mukaan teosta on Pirkaanmaan kirjastojen alueella lainattu jo tänä vuonna 20 kertaa. Kirjaan perustuva elokuvasovitus on peräisin vuodelta 1988 ja suomennos on ilmestynyt vuotta myöhemmin, mikä selittää myös sen kansikuvan.

Brenda ja Tony Lastilla on päällisin puolin kaikki ihan hyvin ja mukava elämä Hettonin sukutilalla, jonka pyörittämiseen tarvitaan valtava palveluskunta, mihin taas suunnilleen kaikki rahavaratkin menevät. Mutta ei se mitään, sillä Tony on aivan tyytyväinen kotona oleiluun, eikä kaipaa kutsuja tai varsinkaan vieraita. (En suoraan sanoen voinut olla näkemättä hahmossa vähän Armania.) Väriä elämään tuovat erilaiset dieetit, joiden avulla ruoka pysyy ikuisesti mielenkiintoisena. Brenda-vaimo sen sijaan saattaisi olla hieman kiinnostuneempi seuraelämästä ja käymisestä kodin ulkopuolellakin, mutta on kuitenkin mielihyvin tyytynyt kohtaloonsa kotiäitinä. Tarina saa kuitenkin arvaamattoman käänteen, kun nuori mies John Beaver saapuu Hettoniin vierailulle kuin tuulahduksena ulkomaailmasta.

Beaver on jonkinlainen seurapiirien varamies: hänelle soitetaan aina viime tingassa kun joku peruu lounaalle tai kutsuille saapumisensa ja nolostuttava tyhjä paikka pöydässä pitää täyttää. Kukaan ei varsinaisesti vaikuta pitävän Beaverista, vaan tätä kuvataan sanoin tylsä, ikävä, ikävystyttävä, kamala ja vastenmielinen. Brendalle tämä kuitenkin edustaa vapautta ja kiehtovaa kodin ulkopuolista maailmaa. Niinpä hän ajautuu pian suhteeseen Beaverin kanssa. Yksi asia johtaa toiseen ja niin Brenda pian huitelee pitkin Lontoota ja käy Beavereineen kemuissa joka ilta sillä välin kun Tony polttelee tyytyväisenä sikaria kotona luullen tämän opiskelevan talouskoulussa. Kaikki pariskunnan yhteiset tuttavat kuitenkin tietävät suhteesta ja kaikesta päätellen vastaavanlaiset syrjähypyt ovat kirjan tapahtumaympäristössä ihan okei, suorastaan melkein välttämättömiä, jotta olisi seurapiireissä joku.

Kirja on mukaansatempaava ja vetävä luettava aina suureen käänteeseen saakka, jonka jälkeen tarina tuntuu hieman lässähtävän, mutta loppujen lopuksi koko hässäkkä osoittautuukin melko mielenkiintoiseksi. Vaikuttaa siltä kuin kirjassa olisi ainakin kolme eri kirjaa ja tapahtumat lähtevät viimein melkein absurdiin suuntaan, joka toi mieleeni hetkittäin Magnus Millsin ja Dan Rhodesin. No, kaikki kolme ovat englantilaisia, joten ehkä kyse on jostain syvemmästä brittiläisyyden ytimestä, jota on vaikea tarkemmin määritellä. Välillä kirja toki tuo mieleen niinikään ranskalaiset uskottomuuskertomukset, kuten Laclosin Vaarallisia suhteita ja olin (elokuvan perusteella) havaitsevinani myös joitain annakareninamaisuuksiakin hilpeän ilottelun seassa. Teos ei ole pituudella pilattu ja voinkin lämpimästi suositella sitä välipalaksi klassikoihin suuntautuneille.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Farkut pöydälle!


Outi Moilala: Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita (2013)

Vinkkaan tämän kirjan, koska olen juuri virallisesti nimennyt vuoden 2014 teemaksi vaatteet (paperiin lyöty Virallinen Pesukarhuleima), vaikken saanutkaan siitä irti yhtä paljon kuin Rinna Saramäen kirjasta, josta kaikesta päätellen on jo muodostumassa varsinainen hitti. Siinä missä Saramäki lähestyy globaaleja vaateongelmia luomalla myönteisiä mielikuvia vaaleanpunaisena hohtavalla kirjan kannella ja nimeämällä teoksensa Hyvän mielen vaatekaapiksi, Outi Moilala lyö tappajafarkut tiskiin turhia kaunistelematta.

Moilalan kirja ei anna juurikaan vinkkejä oman vaatekaapin koostamiseen, mutta se sisältää paljon kiehtovaa pikkudataa. Tiesittekö esimerkiksi, että H&M:n vaatteita ommeltiin 1980-luvulla Suomessa? Minä en! Entä tiesittekö vaatebisneksen olevan ihan oikeasti niin likaista, että ihmisiä tapetaan sen vuoksi? Minä en! Tiesittekö, että yleensä kaikkien rikkaimmat ovat niitä pahimpia roistoja? No okei, tämän Disney ja Robin Hood opettivat...

Hämmennyin suuresti myös monista omistussuhteista, joita Moilala listaa ja muistin jälleen nuoruudessani paljon käytetyn termin ylikansalliset yhtiöt. Ehkä voisi puhua myös konvergenssista - omistuksen keskittymisestä. Tiesittekö vaikka sen, että sama yhtiö omistaa Onlyn, Vero Modan, Vilan, Selectedin ja Piecesin? Jos ette, niin nyt varmaan ajattelette: "No ilmankos...", kuten minä. Tässä ei sinänsä ole mitään epäeettistä, mutta omistussuhteista on ihan mielenkiintoista olla vähän perillä. Onko ihme, että kaikista kaupoista tuntuu välillä löytyvän vain samoja juttuja eikä mitään järkevää, kun periaatteessa samoja juttuja myydään meille vain eri nimillä?

Ensimmäiset parikymmentä sivua luin jatkuvasti knoppitietoja kirjasta ääneen. Sitten yleisöni kieltäytyi enää uskomasta niitä, koska ne alkoivat kuulostaa niin uskomattomilta. Kirja herätteleekin alkuun tehokkaasti, mutta alkaa pian puolivälin tienoilla pikemminkin unettaa. Lyhenteitä, kampanjoita ja järjestöjä ladellaan niin tiheään tahtiin, ettei perässä jaksa pysyä, ja kun kerran unohtaa jonkin lyhenteen tarkoituksen, on lopusta tarinasta ihan pihalla. Toista puolikasta sinnittelin muutaman sivun kerrallaan yli viikon. Ei voi siis sanoa, että Tappajafarkut olisi yhtä mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kuin Hyvän mielen vaatekaappi. Se puhuu enemmän ja vakavampaa asiaa, mutta jättää asian ehkä hieman etäiseksi peruskuluttajalle, koska varsinaisia vinkkejä eettisistä ostopaikoista ei voi antaa. Lopuksi kirja näet levittelee käsiään ja kertoo, ettei mitään oikeastaan voi ostaa, koska kaikilla on eettisyyden suhteen niin paljon parannettavaa.

Kirjan nimi muuten tulee hiekkapuhalletuista farkuista, joita valmistavat ihmiset eivät kiireen ja/tai tehtaiden pihistelyn vuoksi käytä puhaltaessaan hengityssuojaimia, minkä vuoksi he - usein lapset - sairastuvat silikoosiin, johon sitten kuolevat. Valmiiksi kulutetut farkut ovat Moilalan mukaan syntisin yksittäinen vaatekappale, jonka voi nimetä. Joskus rumuus ja epäeettisyys siis kulkevat käsi kädessä.

KappAhlin alesta bongasin joitain ei-niin-epäeettisiä-kuin-yleensä vaatteita.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

333 kunnolla alkuun


Siinä se nyt on - pyramidi vaatteista, jotka saavat siirtyä kellariin kolmeksi kuukaudeksi odottamaan vaihtoa. Sain viimein pakattua kyseisen läjän, eikä homma suoraan sanoen ollut helppo, pikemminkin koominen. Pahvilaatikoita olisi tarvittu useita, jotta olisin saanut kasan sullottua sellaisiin, eikä niitä koskaan pyöri nurkissa silloin kun olisi tarve. Ikean kassiin koko roska ei mahtunut, enkä sitä paitsi halunnut säilöä vaatteitani muoviin, koska hääpukujenkin sanotaan kellastuvan nimenomaan muovipussisäilytyksessä. Niinpä päädyin pinoamaan kasan pussilakanan päälle ja kietomaan sen suojelevasti vaatteideni ympärille - mutta sitten koko homma piti tietysti varmuuden vuoksi survoa jätesäkkiin, eikä se meinannut mahtua. Vartin verran punnerrettuani sain kuin sainkin koko homman ängettyä säkkiin, joka sitten viisi minuuttia myöhemmin oli jo itsekseen ratkennut liitoksistaan. Huoh. Selkeästi kolmen kuukauden päästä läjää on vielä karsittava. En nimittäin jaksa liikauttaakaan säkkiä, kellariin viemisestä puhumattakaan.

Ylläolevassa pyramidissa laskin olevan 121 vaatetta. (Seitsemänkymmenen kohdalla pyramidi romahti ja jouduin pinoamaan sen taakse tukipuut turhan panttina lojuvista kirjoistani, joita onneksi on vielä huomattavasti vähemmän.) Jos siihen lisätään yksi Ikea-kassillinen, joka on menossa kirpparille (ehkä kolmisenkymmentä vaatetta) ja projektia varten koostama valikoimani eli 33 vaatetta, sekä kaikki takkini (jotain kymmenen luokkaa), juhlavaatteet joita en karsinut kaapista (ks. edellinen postaus) ja kotonaoleiluvaatteet (joita muuten niitäkin on hämmästyttävä määrä) ja koiranvientivaatteet, päästään varmaankin lähemmäs kolmeasataa vaatekappaletta - johon ei ole laskettu asusteita, sukkia eikä alusvaatteita. Omistamisen - etenkin vaatteiden omistamisen - suuri paradoksi on tämä: voi olla samaan aikaan liikaa, eikä kuitenkaan koskaan tarpeeksi.

Niin tai näin, 33 vaatteen valikoimani kolmeksi kuukaudeksi on valmis ja näette sen alla. (En pystynyt ottamaan sellaista hienoa henkarillaroikkumiskuvaa, koska henkareilla roikkuu jo aivan liikaa kamaa - aaargh. Vaatehuoneen siivous on edelleen kesken, enkä ole vielä edes puuttunut sen epävaatesisältöön, jota siellä ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla lainkaan.) Kuvasta puuttuvat kaksi takkia ja se yksi mekko, jota aion käyttää maaliskuun häissä. Huh, näyttää aika minimalistiselta!

perjantai 3. tammikuuta 2014

333 vaatetta! (Eiku...)

Vaatehuoneen siivouksen alkuvaihe. Ikea-kassiin on jo kertynyt selkeästi kesäsiä vaatteita.

Jiihaa, uusi vuosi, uudet vaatteet! Ei kun siis ei. Uudet aatteet! Nimenomaan siis ei vaatteet. Teille jotka olette tulleet lukemaan kulttuuriblogia ja epäilette tulleenne huijatuksi: saatatte olla oikeassa. Tai sitten ette. Luultavasti ette. Eiköhän tämä liene vain yksi syrjähyppy lifestyle-osaston puolelle. Mutta kuka tietää. Joka tapauksessa olen tullut monestakin syystä ajatelleeksi paljon vaatteita viime aikoina - ja erityisesti sitä, miten tervettä on ajatella vaatteita niin paljon ja kokea välillä niiden takia suoranaista ahdistusta. Hyvän mielen vaatekaappi johdatteli minut tämän asian äärelle ja uuden vuoden ollessa kyseessä kaipaan jälleen uusia projekteja. Alla esitellään Project 333 johon olen päättänyt ryhtyä. Ensimmäisen jakson vaatteiden valinta kesti suunnilleen viikon, eikä vaatehuonettani voi vieläkään sanoa siistiksi. Projekti on kuitenkin viimein käynnissä ja tässä postauksessa esittelen sen päällisin puolin. Yksityiskohtaisempaa jatkoa seuraa myöhemmin.

Mitä?

  • Project 333
  • Kolmen kuukauden ajan käytössä on 33 vaatetta. Loput pakataan laatikkoon ja viedään kellariin odottamaan sitä, että on aika päivittää käyttövaatevarasto.
  • Näitä ei lasketa: vihkisormus, risti tai muu sentimentaalinen koru jota et koskaan riisu, urheiluvaatteet, yövaatteet, alusvaatteet, sukat ja kotivaatteet.
  • Jos jokin vaate hajoaa, se korjataan tai korvataan.
  • Tätä ei mainita projektin "perussäännöissä", mutta mielestäni se on ihan hyvä lisä: projektin aikana voi hankkia uusia vaatteita, mutta silloin käyttövaatevarastosta pitää luovuttaa joku pois uuden tieltä - siis kokonaan, ei vain viedä kellariin. (Korvaisin esimerkiksi villapaitani mieluusti uusilla jos sattuisin joskus löytämään tarpeeksi laadukkaan, johon minulla olisi varaa.)
  • Jakson päätteeksi lahjoita pois vaatteet, joita ei tullut käytettyä - jos kolmessa kuukaudessa 33 vaatteen valikoimasta joku jää täysin paitsioon, se luultavasti on turha tai jotenkin hyvin väärä.
  • Hankkiudu eroon myös vaatteista, jotka ovat räjähtäneet täysin käyttökelvottomiksi (ja ala ostaa parempaa laatua).

Epätoivoinen yritys organisoida paremmin ostamalla vaatehuoneeseen hylly. Ei paras idea, koska vei lähes kaiken tankotilan. Kenkähyllypussukka on ollut kesäkengille yllättävän toimiva, eikä vie liikaa tilaa.

Miksi?

  • Koska joudun turhauttavan usein tilanteeseen, jossa tuntuu, ettei ole mitään päällepantavaa, vaikka vaatehuone on niin täynnä, ettei sieltä edes löydä mitään. Välillä melkein itkettää kun ahdistaa niin paljon. (Tämä melkein vaatisi keventävän hymiön, mutta joskus se on totta.)
  • Koska huomasin jo harjoittelun aikana, että pärjäsin mainiosti sillä murto-osalla vaatteita, jotka sain kolmessa kuukaudessa vanhempieni luokse raahattua. Lisäksi vaatteista ei koskaan ollut stressiä - kun mukana oli vain kahdet farkut ja niihin sopivia yläosia, oli ihan sama mitä aamulla kiskoin päälleni. Kun tulin viikonlopuiksi kotiin, huomasin että kaikki kivat vaatteeni olivat väärässä kaupungissa - vaikka suunnilleen 80% vaatehuoneen sisällöstä oli edelleen paikallaan.
  • Toisin sanoen omistan aivan liikaa vaatteita. Niin ettei siinä ole mitään järkeä.
  • Sain harjoittelussa myös paljon kehuja vaatteistani töissä, mikä oli mielestäni kummallista, koska operoin niin pienellä vaatevarastolla ja yritin työn asiakaspalveluluonteen vuoksi olla aina suhteellisen siististi ja "tylsästi" pukeutunut. Tämä on kuitenkin ilmeisesti yleistä ihmisille, jotka kokeilevat 333:a.

Kuvassa mm. polttareissani käytetty puuhka - erittäin tarpeellinen arkielämässä - sekä ystäväni virheostostakki - "tosi hyvä sulle sitten kun oot raskaana!". Näköjään myös niittivyö, josta en ole voinut luopua, koska diggasin siitä kymmenen vuotta sitten.

Miten?

  • Vuodenajat pitää jotenkin järkevästi ottaa huomioon 33 vaatteen valinnassa. Ehkä ajoitus voisi olla hitusen parempikin, mutta vuoden alusta on ihan okei. Aika tammikuusta maaliskuuhun on selvästi talvea. Huhtikuusta kesäkuuhun on kevättä - harvoinpa kesäkuussa helteisiin törmää näillä leveyksillä. Heinäkuusta syyskuuhun on yleensä lämmintä - ehkä pari villapaitaa pitää ujuttaa mukaan syysiltojen varalle. Lokakuusta joulukuuhun on jälleen selvästi talvi - muttei ehkä ihan niin kylmä kuin alkuvuoden talvi. (Huomaatteko, suomalaisessa kalenterivuodessa on kaksi talvea!)
  • Aloitin siis mittavan garderobini karsimisen napsimalla kaikki selkeästi kesäiset vaatteet pois joukosta. Täten pääsin jo aika syvälle vaatehuoneeni ytimeen ja löysin pläräämällä joukon vaatteita, joita en enää muistanut omistavani.
  • Seuraavaksi sovittelinkin kaikkia, joita en ollut ikuisuuksiin käyttänyt ja osan saattoi heittää kirppiskassiin ihan vain siksi, etteivät ne oikein enää istuneet (lue: mahtuneet) tai olleet ollenkaan tyyliäni nykyään.
  • Löysin paljon vaatteita, joita en ole käyttänyt aikoihin, mutten oikein edes tiedä miksi. Koska yritän olla samalla vähän ekologinen, enkä vain jatkaa summanmutikassa vaatteiden kierrätystä sisään ja ulos vauhdilla, laitoin sellaiset vain kellarilaatikkoon odottamaan seuraavaa vaihtoa. Ehkä ne vielä osoittautuvat tarpeellisiksi. (Koekäytin pari ja totesin yhä, että eihän näissä mitään vikaa ole. Toista Armani jopa kehui. Silti, kellariin.)
  • Tässä vaiheessa jäljellä oli läjä täysin käyttökelpoisia vaatteita, joista kaikista tykkään ja joita kaikkia jossain määrin myös käytän - sekä joukko vastalöytämiäni bailutoppeja, joita haluaisin käyttää enemmän. Mutta edelleen aivan liikaa. Huomasin esimerkiksi omistavani 16 paria farkkuja! Sovitin kaikki läpi ja pääsin muutamasta parista eroon, koska ne eivät enää mahtuneet päälle. Muutamista olisin ollut valmis luopumaan, mutta ne olivat lahkeista niin rikki, ettei kukaan niitä kirppiksellä ostaisi - siispä kellariin. Löysin muutamat täysin räjähtäneet kappaleet, joista minun on pitänyt tehdä shortsit tai leventää lahkeet tai jotain muuta älytöntä. Luovuin niistä nyt, koska en ole sitä saanut aikaiseksi kahdessa vuodessa. Jäljelle jäi suunnilleen 10 paria farkkuja, joista käyttövarastooni valikoitui lopulta kaksi: yhdet kapeat ja yhdet suorat. Alun perin valikoin mukaan yhdet leveälahkeiset, mutta totesin sitten, ettei niitä tule koskaan talvikaudella käytettyä (vaativat korkeat korot ja keräävät lunta ja vettä niin että luennolla saa istua lahkeet märkinä ja kiroilla mielessään).
  • Lopulta aloin piirtää ja kirjata paperille vaatteita, jotka saisivat paikan käyttövarastostani. Aloitin pakollisilla: kaksi takkia (toinen lämmin, toinen tyylikkäämpi), kolmet farkut (ks. edellinen pallukka), kolme monenlaisen mekon ja paidan kanssa sopivaa neuletakkia ja talvella pakolliset kaksi villapaitaa (toinen kapeampi, toinen jättimalli - eivät täydessä iskussa kumpikaan, mutten ole saanut hankittua uutta, koska kaikki kohtuuhintaiset ovat nykyään sitä saakelin akryylia!). Lisäksi yksi äärimmäisen juhlava mekko, koska olen menossa häihin maaliskuussa.
  • Sitten olin pisteessä, jossa piti alkaa vakavissaan valita yläosia - jotka ainakin omasta mielestäni muodostavat asukokonaisuuksien varsinaisen ytimen. Sekaan valikoitui joukko mekkoja, pitkiä t-paitoja sekä tylsiä t-paitoja villapaitojen alle, ja pari värikkäämpää t-paitaa ei-villapaitojen-alle.
  • Varsinaisia bailumekkoja tai -toppeja ei mahtunut joukkoon ollenkaan, sillä arkisen vaatevaraston koostaminen osoittautui tarpeeksi vaikeaksi ja tarpeellisemmaksi, mutta valikoin kokoelmaan feikkinahkaleggingsit, jotka yhdistettynä mihin vain mekkoon luovat vähän bailujen tuntua.

Kolme aika samantyyppistä paitaa - miksen muistanut omistavani mitään niistä?

Omat lisäykset ja muutokset

  • En laskenut mukaan koruja ja asusteita, koska mielestäni vaatimus siitä olisi ihan kohtuuton, sillä "pakolliset" pipo, kaulahuivi, hanskat, yksi korvispari ja yksi kaulakoru lohkaisisivat kohtuuttoman osuuden 33 vaatteen valikoimasta. Lisäksi en tehnyt sitä siksi, että asusteiden haaliminen ei ole koskaan ollut minulle samanlainen ongelma kuin vaatteiden ostelu. Yleensä kipitän vuoden läpi kahden eri huivin voimin ja silloinkin vaihdos tapahtuu Armanin kehotuksesta. Pipoa käytän, koska on kylmällä pakko, mutta välttelen sitäkin, koska tukka menee lyttyyn. Jos 333-projekti saisikin minut vaikka yllättäen lisäämään asusteiden käyttöä ja vaihtelua, kokisin sen ennen kaikkea positiivisena asiana.
  • En laskenut myöskään kenkiä mukaan, vaikka aluksi aioin. Syy on ainakin talvisin sama kuin asusteiden suhteen: kengät eivät ole ongelma. Olisin valinnut kahdet: pitkävartiset matalat ja korolliset nilkkurit. Korollisia nilkkureita omistan kuitenkin useampia melkein samanlaisia, enkä vain jaksanut valita niistä ja kiikuttaa kenkiäkin kellariin, koska niitä tulee joka tapauksessa käytettyä tosi harvoin verrattuna pitkävartisiin mataliin.
  • Pidin muutaman tylsän värisen kireän topin kaapissa käyttääkseni niitä kylmällä säällä mekkojen alla. En laskenut niitä mukaan, koska tulkitsin ne käyttöyhteydessään alusvaatteiksi.
  • En siivonnut vaatekaapistani niitä lukuisia juhlamekkoja jotka omistan (sellaisia, joita olen käyttänyt esim. häissä ja valmistujaisissa) enkä Desigual-mekkoja, koska en kerta kaikkiaan viitsi survoa niin kalliita ja kivoja vaatteita laatikkoon kellariin. (Muiden vaatteiden suhteen tätä ongelmaa ei sitten olekaan, koska ostan lähes kaiken alesta.) Niinpä, siltä varalta, että kolmen kuukauden aikana onnekkaasti koittaisi tilaisuus laittaa jotain näistä päälle, mitä suuresti epäilen, varaan itselleni kolme jokeria: siis kolme mahdollisuutta käyttää näitä vaatekaapissani roikkuvia, listan ulkopuolisia vaatteita. Miksi kolme? No hyvä jatkumo 333:een. 3333!
Farkkukokoelma.

Mikä fiilis?

  • Vähän ahdistaa. Hirveästi oikeasti kivoja vaatteita on menossa kellariin ja tuntuu, että käyttövaatevarastoni koostuu nyt tosi tylsistä ja yksivärisistä vaatteista! Onkohan tässä mitään järkeä? Pyykkikorissani on yleensä enemmän vaatteita kuin kaapissani nyt. Apua, pitää muuten alkaa pyykätäkin useammin! Joudun pesemään Armanin boksereita että saan koneen edes täyteen! Tekeekö projekti minusta tylsästi pukeutuvan alistetun kotirouvan?
  • Toisaalta olen vähän innoissani. Uusi projekti, hauskaa! Ja miten mahtavaa saada kolmen kuukauden päästä valita kokonaan uusi vaatevarasto käyttöön! Jes, ei mene myöskään rahaa uusiin vaatteisiin, eikä tarvitse ahdistua siitä, että kaikki vaatteet ovat oikeastaan liian epäeettisiä, että niitä voisi ostaa.
  • Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, suurimman osan ajasta olen kuitenkin kotona. Ja kotivaatteitahan ei tarvinnut karsia! Olisikin ollut aivan liian karua joutua lähettämään pesukarhuolohousut kellariin. Niille olisi varmaan tullut siellä kylmä.

"Wow, tää on alessa!" Totta puhuen, on se sitten teistä ansio tai ei, olen myös käyttänyt tätä - Twilight-leffojen ensi-illoissa. Jotenkin kummasti vitsi on alkanut mennä vähän vanhaksi. Silti vain kellariin, sillä ihan käypä vaate ja kymmenen vuoden päästä varppina arvokas!