sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Tuolta saapuu Charlie Brown


Tenavat-elokuva (The Peanuts Movie) (2015)

Jaska Jokunen ja kumppanit ovat viimein päätyneet 3D-animoituina valkokankaalle. Mukava yllätys oli tosin sekin, että Tampereella elokuvanäytöksiä oli tarjolla myös 2D:nä ja molempia sekä englanniksi puhuttuina että suomeksi dubattuina.

Leffan juoni pääpiirteissään jäljittelee vanhoja tuttuja Tenavat-piirrettyjä - joita katselin pienenä kirjaston VHS-kaseteilta - ja samalla koko elokuvan maailmanhistorian kaavaa. Jaska Jokunen siis tavoittelee Pientä Punatukkaista Tyttöä, joka leffan alussa muuttaa hänen naapuriinsa. Jaska, jolla on pitkälle kirinyt tunarin ja epäonnistujan maine, haaveilee tekevänsä vaikutuksen tyttöön ennen kuin maine on kiirinyt tämänkin korviin. Ongelmana vain on ylitsepääsemätön ujous ja se, että aina kun jotain hyvää yrittää, tapahtuu uusi megaluokan kömmähdys. Kerran elämässään Jaskalla kuitenkin käy mäihä ja hänen tasokoetuloksensa sekoittuvat toisen oppilaan kanssa. Jaska saavuttaa täydet pisteet ja pian häntä juhlitaan kaikkien rakastamana julkkisnerona. Tämä valaa Jaskaan uskoa itseensä ja antaa tälle rohkeutta tavoitella suurta unelmaansa, mihin viittaa elokuvan mainoslausekin: "Unelmoi isosti".


Tenavat-elokuvan juoni tuntuu oikeastaan alusta asti vähän turhalta, sillä kiinnostavampaa on tuttujen elementtien bongailu: leijoja syövä puu ja baseball-syöttöjen harjoittelukin on onnistuttu ymppäämään mukaan, vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat talviaikaan. Varsinaista juontakin turhempi on sivujuoni, joka tapahtuu Ressun kirjoituskoneen liuskoilla, Lentäjä-Ässän seikkailullinen rakkaustarina, jota Kaustinen kiihkeästi punakynäilee.

Juoni ei siis tarjoa mitään uutta millään saralla, mutta ihan hauska hyvän mielen elokuva Tenavat kuitenkin on. Mikä parasta, hahmot jäljittelevät uskollisesti sarjakuvahahmoja esimerkiksi tavassaan liikehtiä. Nykyäänhän animaatioelokuvissa ihmiset liikkuvat täysin realistisesti, vaikka näyttävät samalla ylisöpöiltä, suurisilmäisiltä ja täysin epärealistisen siloitelluilta. Tenavat-elokuvassa ihmiset ja eläimet liikkuvat epärealistisen vauhdikkaasti ja kulmikkaasti ja mahtuvat paikkoihin joiden heidän ei pitäisi mahtua. Hämmästyessään heidän silmänsä saattavat muuttua paperisen näköisiksi, vaikka muuten 3D-animoitu kuori pitää ja säikähtäessään he loikkaavat metrin verran ilmaan ja tekevät vielä voltin päälle. Kasvojen piirteet ja Jaska Jokusen hiuskiehkura näyttävät koko ajan läheltä kuin tussilla piirretyiltä.


Jotkut hahmot heräävät leffassa ennennäkemättömällä tavalla eloon. Suosikkini kaikista on Piparminttu-Pipsa, jonka poikamainen persoonallisuus toimii ja piristää jokaista kohtausta jossa tämä esiintyy. Hahmossa on moniulotteisuutta ja monitulkintaisuutta enemmän kuin muussa porukassa yhteensä. Pieni Punatukkainen Tyttö puolestaan on suhteellisen persoonaton ja hänet voi kiteyttää vain sanalla "ihana". Lopussa vasta tajusin, miksi hän näyttää erilaiselta kuin muut tenavat: punapäällä on ainoana hahmona ihmismäisempi, normaalia nenää muistuttava nykerö, kun kaikkien muiden nenät on samalla perunamuotilla valettu.

Loppujen lopuksi Tenavat-elokuva on siis ihan kiva, alkuperäisille hahmoille ja tarinoille uskollinen jouluelokuva, jonka parissa varmasti viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Juonellisesti se ei kuitenkaan tarjoa mitään maata mullistavaa elämystä ja eniten elokuvasta varmaankin nauttivat sarjakuvia lukeneet fanit.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Epäluotettava todistaja


Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Suom. Oona Timonen

En ole pitkään aikaan blogannut muista kirjoista kuin Koskisista, mutta koska kyseessä on yksi tämän syksyn suurista hittikirjoista, päätin viimein ryhdistäytyä tälläkin saralla. Kansilipareessa mainostetaan, että Kiltin tytön fanit tulevat sekoamaan tästäkin teoksesta ja vaikka en pitänyt sitäkään saamansa hypen arvoisena, oli se todella vetävästi kirjoitettua viihdettä ja siksi tartuin myös tähän teokseen.

Tarinan päähenkilö ja yksi minäkertojista on Rachel, joka matkustaa joka aamu samalla junalla Lontooseen. Joka ilta hän matkustaa samalla junalla takaisin ja juo gintonicia tölkistä jo junassa. Rachelin elämässä on kaikki pahasti pielessä. Avioliitto on ajautunut karille Tomin vaihdettua Rachelin nuorempaan ja hedelmällisempään vaimoon. Rachel on joutunut muuttamaan vanhan tuttunsa kämppikseksi ja saanut potkut töistäkin juopottelun takia. Parasta kirjassa onkin se, kuinka armottoman rappiolla, nuhjuinen ja läski sen päähenkilö on. Kerrassaan virkistävää, joskin hieman masentavaa, lukea vaihteeksi kertomusta jonkun sellaisen näkökulmasta, jolla elämä on totaalisesti retuperällä. Rachel käyttäytyy kuin kuka tahansa meistä kun sydän oli teininä särkynyt niin ettei siitä voinut kuvitella enää ehjää tulevankaan. Hän vetää kännit, alkaa sitten soitella epätoivoisia itkupuheluita exälleen, jättää vastaajaviestejä joiden vuoksi haluaisi seuraavana aamuna kuolla, kirjoittelee vihaisia sähköposteja kun puhelimeen ei vastata ja lähtee lopulta hoipertelemaan exän kulmille, vaikkei edes tiedä miksi. Ja mikä pahinta, Rachel toistaa saman rutiinin yhä uudelleen säännöllisin väliajoin.

Piristääkseen itseään Rachel tarkkailee junan ikkunasta pariskuntaa, jota pitää unelmaparinaan. Hän kuvittelee heille onnellisen elämän taustatietoineen ja tarkkailee heitä pihallaan junan ajaessa ohi aamuin illoin. Eräänä aamuna Rachel sitten sattuu näkemään jotain, mikä pian vie hänet keskelle mysteeriä. Seuraavana päivänä pariskunnan naisosapuoli, Megan, nimittäin katoaa. Rachel menee tietoineen poliisin puheille, muttei osaa jättää juttua sikseen. Hän saa siitä suoraan sanoen uuden tarkoituksen elämälleen ja sotkeutuu tarkoituksella mukaan mahdollisimman paljon. Kukaan ei kuitenkaan oikein ota Rachelia todesta tämän juopottelun takia, eikä asiaa auta sekään, että tämä valehtelee päästäkseen lähelle Meganin aviomiestä Scottia.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen kolmen naisen näkökulmasta käsin. Rachel on ehdottomasti avainasemassa, mutta ääneen pääsevät myös Megan ja Tomi uusi vaimo, Anna. Tom ja Anna asuvat Meganin ja Scottin naapuritalossa ja sitä kautta kaikkien henkilöiden tiet risteävät ja törmäilevät minkä ehtivät.

Nainen junassa on samanlainen ”page-turner” kuin Kiltti tyttökin, mutta mielestäni sekään ei ole nostattamansa hypen arvoinen. Arvasin suuren osan loppuratkaisusta jo aika alkumetreillä yhden lauseen perusteella ja niin varmasti arvaa moni muukin kokeneempi trillerien lukija. Kirjassa kuitenkin käsitellään kiinnostavia teemoja ja se on monessa mielessä poikkeuksellinen jännityskirja. Rachelin alkoholismi ja muistikatkot, joista tämä kännätessään kärsii, muodostavat yhden kiinnostavan teeman. Toinen on suru avioliiton kariutumisesta ja tahattomasta lapsettomuudensta. Samalla kun Rachel on erosta aivan rikki ja kaipaa edelleen Tomia katkerasti, on kerronnallisesti kiinnostavaa päästä kurkistamaan myös Annan pään sisään. Myös Meganilla on omat salaisuutensa, joista lukija ei kuivin silmin selviä. Vaikka mysteeri tarinassa ei siis ole maailmankirjallisuuden historian jännittävimpiä, on tarina silti erilaisuudessaan lukemisen arvoinen.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

333: Marraskuu

Klikkaa isommaksi.

Marraskuun vaateostokset

En ostanut itselleni mitään. Aivan oikein, en yhtään mitään. En edes asustetta, tumppua, pipoa tai kaulahuivia. Huomaan edellisen Project 333 -rupeaman aikana vieraantuneeni todella hyvin vaatekaupoista. Kerran marraskuussa kävin kirpparilla ja huomasin, ettei sielläkään ole juuri mitään katseltavaa kun välttelee vaatteiden ostamista. Loputtomiin turhaa roinaa ja ylihinnoiteltuja muumimukeja. Tein muutaman vaatehankinnan joululahjoiksi, mutten viitsi spesifioida niitä siltä varalta että asianomaiset lukisivat tätä (hah). Ostoksiin meni suunnilleen 50 euroa ja täytyy myöntää, etten shoppaillessani kiinnittänyt lainkaan huomiota eettisyyteen, vaan lähinnä mukavuuteen ja luonnollisesti jonkin verran hintaan.

Havaintoja marraskuulta

  • Ärsyttää pestä koko ajan pyykkiä.
  • Taidan olla vähän liiankin kiintynyt harmaaseen neulepaitaani, jota käytin kuvista päätellen ainakin kahdeksana päivänä, siis melkein joka kolmas päivä.
  • Talvinen pukeutuminen on tosi tylsää. Joka päivä huvittaisi olla villapaita päällä.
Lupasin viimeksi yrittää käyttää marraskuussa enemmän mekkoja. Onnistuinko? Tuntui siltä, mutta kuvista päätellen en ryhdistäytynyt erityisen tehokkaasti. (Tosin kuvasta puuttuu ainakin yksi tapaus, jossa vaihdoin mekon illaksi päälle.) Ongelma on ehkä siinä, etten omista - tai ei tullut tähän valikoimaan valittua - kovin paljon arkisia mekkoja ja elämä tunnetusti on enimmäkseen arkista. Kun jotkut päivät koostuvat siitä, että käy yksin yliopistolla syömässä, takki päällä ruokakaupassa ja siivoamassa työkseen, ei paljon huvita pynttäytyä. Lisäksi marraskuussa oli pakkasia ja lunta, joten lämpöiset vaatteet houkuttelivat vielä enemmän kuin lokakuussa. Lupaan kuitenkin jälleen käyttää enemmän mekkoja joulukuussa, sillä meneillään on...

Dressember

"Dressember käyttää muotia puhuakseen niiden naisten puolesta, joita on riistetty heidän naiseutensa vuoksi. Kun naiset ottavat vastaan luovuuden haasteen pukeutumalla mekkoon joulukuun 31 päivän ajan, he puhuvat jokaisen naisen arvokkuuden puolesta. Dressember on olemassa inspiroidakseen ja voimauttaakseen maailmanlaajuista samanmieliesten naisten yhteisöä, jossa noustaan yhdessä taistelemaan yhtä meidän aikamme suurinta epäoikeudenmukaisuutta - ihmiskauppaa ja orjuutta - vastaan. Dressemberin sydän on arvossa --- koska jokaisella naisella on oikeus elää vapaa ja voimallinen elämä." (Teksti Dressember Finlandin Facebook-sivulta)

En todellakaan lupaa käyttää mekkoa joka päivä joulukuussa, sillä sellaiseen projektiin olisi pitänyt toden teolla varautua kolmen kuukauden vaatevarastoa koostaessani, mutta olkoot mekot kuitenkin joulukuun kantava teema. En tosin ymmärrä, miten mekkoihin pukeutuminen edistää mitään hyväntekeväisyysasiaa mitenkään, samoin kuin en tajua viiksien kasvattamistakaan. Suomessa ajankohta mekkoiluun ei voisi juuri huonompi olla. Idea on kuitenkin kiva, koska itse haluaisin teoriassa käyttää enemmän mekkoja ja jos asuisin jossain lämpimässä maassa, varmasti käyttäisinkin koko ajan. Inhoan kuitenkin paksuja sukkahousuja, thermoleggingsejä ja muita täysin turhia yrityksiä pysytellä edes jotenkin lämpimänä mekko päällä. Palelen melkein aina, mekko tai ei, kesä tai talvi, ja talvisin vietän kaiken mahdollisen ajan kietoutuneena Armanin fleece-aamutakkiin sisätiloissa. Mutta koska joulukuu on juhlien kuukausi, lupaan toden teolla yrittää mekottua!

Pikkujouluvisa


Vietimme eilen lukupiirimme pikkujouluja ja testasin piiriläisten kirjallista tietämystä perinteisen tietovisan avulla. Jaan visan täällä, jotta voitte halutessanne testata itseänne. Ensimmäinen osio käsittelee yleistä kirjallisuutta ja toinen osa lukupiirissä tänä vuonna luettua kirjallisuutta. Osaan kysymyksistä voi joku osata lukupiirin ulkopuoleltakin vastata, joten esittelen visan kokonaisuudessaan. Vastaukset voi maalata näkyviin kysymysten jälkeen. Lukupiirin visavoittaja sai 15 pistettä. Kerro kommenteissa jos pystyt parempaan!

Tässä tekstissä kuvituksena on Dingo Mustakaavulta perittyine (pikku)joululoimineen (tyypit käyttävät samankokoisia vaatteita vaikka pentu on vasta 5 kuukauden ikäinen!) ja hassu fontti, koska kopioin visan OneNotesta, eivätkä muotoilut kadonneet vaikka kierrätin sen Muistion kautta. Hällä väliä, hyvää pikkujoulukautta lukijoilleni!

Yleiskirjallisuus

1. Kuka ja minkä nimisellä kirjalla voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2015? (Laura Lindstedt: Oneiron) 2 p.
2. Kenen luomia ovat seuraavat dekkarihahmot? 3 p.
A) Sakari Koskinen (Seppo Jokinen)
B) Kari Takamäki (Jarkko Sipilä)
C) Jussi Vares (Reijo Mäki)
3. Vuoden 2015 myydyimpien tietokirjojen top kympissä on seitsemän samantyyppistä kirjaa. Millaisia? 1 p. (aikuisten värityskirjoja)
4. Kenen kirjaan perustuu elokuva Edelleen Alice (Still Alice)? (Lisa Genova) 1 p.
5. Kuka voitti vuonna 2015 Sarjakuva-Finlandian ja minkä nimisellä teoksella?  (Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki) 2 p.
6. Mikä on Karhuherra Paddingtonin suurinta herkkua? (marmeladi) 1 p.
7. Kenen kirjaan perustuu elokuva Mad Max - Fury Road? (ei kenenkään) 1 p.
8. Mikä on Sofi Oksasen uusimman kirjan nimi? (Norma) 1 p.


Lukupiirikirjallisuus

1. Montako kirjaa lukupiirissä luettiin vuonna 2015? (19)
2. Minkä kirjan ensimmäinen lause? 
A) "Minä olen oikeastaan aina halunnut olla rauhassa." (Kuutamolla) 1 p.
B) "Minä en ole paha mies." (Vieraissakävijän opas rakkauteen) 1 p.
3. Mitkä kaksi kirjaa ovat tänä vuonna saavuttaneet huonoimman lukumenestyksen, eli vain yhden lukijan? (Bronks ja Emmanuelle) 2 p.
4. Mikä on seuraavien kirjojen julkaisujärjestys vanhimmasta uusimpaan alkuperäiskielellä? 4 p.
A) Rocannonin maailma (1966)
B) Kuutamolla (2000)
C) Kalin laulu (1985)
D) Emmanuelle (1957)
5. Kenen kanssa kirjailija Paul Auster on naimisissa? 1 p. (Siri Hustvedtin)
6. Missä kahdessa vuonna 2015 luetussa kirjassa tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta käsin? (Huone ja Poika raidallisessa pyjamassa) 2 p.
7. Minkä kirjan viimeinen lause? 
A) "Sitten me mennään ulos ovesta." (Huone) 1 p.
B) "On muitakin lauluja laulettavaksi." (Kalin laulu) 1 p.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Kiveäkään kääntämättä*


Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu (2015)
"Koskinen piti huokauksen sisällään. Hän katseli vastapäätä istuvaa naista, otsan kuivuuttaan hilseilevää ihoa ja murheen muodostamia ryppyjä silmien molemmin puolin, rohtumille pureskeltuja huulia, hiussoljen alta karannutta suortuvaa korvalehden päällä. Ja siinä samassa hän tajusi, miten paljon hän rakasti tuota naista. Oli rakastanut varmasti jollakin tavalla aina, mutta vasta nyt, kaiken surun ja epätietoisuuden tuoman lähentymisen myötä tietoisuus rakastamisesta heräsi eloon. Se ei ollut aivan sellaista mitä hän oli joskus suuresta rakkaudesta kuvitellut, vaan vielä monin verroin suurempaa."

Nyt Koskis-saagassa ollaankin jännän äärellä, kun ylikomisario alkaa viimein tajuta tunteensa alaistaan Ulla Lundelinia kohtaan. Ajoitus vain ei voisi olla pahemmin myöhässä, sillä Ullan Lotta-tytär on ollut kuukausikaupalla kadoksissa ja ajanut äitinsä hermoromahduksen partaalle. Ulla käyttää työaikaansa enimmäkseen vanhojen juttujen tonkimiseen löytääkseen jonkin johtolangan Lotan olinpaikasta. Poliisitalon väen myötätunto on Ullan puolella ja hän saa etsintöihinsä apujakin, mutta Koskinen esimiehenä on jälleen kerran kiusallisessa raossa, kun kieltää pitäisi, mutta naiset ovat niin pelottavia ja tekevät mitä tykkäävät.


Tampereella on muuten ollut hiljainen kesä ja porukka keskenään pääosin sovussa, joten Koskinen joutuu kaivelemaan tutkittavan jutun esiin vähän niin kuin väkisin. Partioivat poliisit sattuvat näkemään kun mies juoksee kadulla hengenhädässä kylväen vanaveteensä muikkuja ja perunoita, kuin jonkin takaa-ajamana. Pian sama mies yritetään yliajaa kirjaston kulmalla. Koskinen kiinnostuu tapauksesta ja alkaa hyvin hitaasti keriä auki hyvin monimutkaista vyyhtiä, johon liittyy armomurhaepäilyjä, venäläisiä palkkamurhaajia, vanhoja talokauppoja ja kadonnut paperi, joka ratkaisisi kaiken.


Samalla Ulla, Pekki ja Kaatio ratkovat tyrmäystippaiskujen sarjaa, jonka tekijä on aivan poikkeuslaatuinen törkimys. Tippoja baarissa saaneet naiset löytävät itsensä aamulla makaamasta jostain oudosta paikasta, muuten kaikki vaatteet tallella ja paikallaan, paitsi alushousut kadonneina.

Kuolevaksi julistetussa rakennellaan juttujen välille yhteyksiä tavalla, jota ei Koskisesta kertovissa kirjoissa juuri ennen ole nähty. Kirja on viihdyttävä, pääjuttu mielenkiintoinen ja Lotan katoamisen tutkinta mukava sivujuoni. Nähtäväksi jää, millaiseksi Ullan ja Koskisen suhde seuraavassa kirjassa kehittyy.

Tämän postauksen kuvituksena ovat kuvat Tampereen Valoviikkojen uusista valoista, jotka ovat tänä vuonna ensimmäistä kertaa käytössä. Kirjakuvan taustalla puolestaan näkyy yliopiston kirjasto Linna, jonka lukusalissa tätä naputtelen.


*Kiveäkään kääntämättä eli Leaving No Stone Unturned on Madeleine McCannin etsintöjä tukeva rahasto. Sen nimen mukaisesti Madeleinen etsinnöissä noudatetaan periaatetta, ettei kiveäkään jätetä kääntämättä hänen löytämisekseen. Ulla Lundelin noudattaa tyttärensä suhteen samaa strategiaa. Koskinen puolestaan noudattaa sitä jokaisen juttunsa suhteen.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

333: Lokakuu

Klikkaa isommaksi.

Ensimmäinen kuukausi uudelleenlämmiteltyä Project 333:a on kulunut loppuun. Fiiliksiä ei oikein ole herännyt minkäänlaisia. Korkeintaan olen tajunnut, kuinka samoissa vaatteissa kuljen normaalistikin koko ajan ja kuinka vähän oikeastaan kiinnitän huomiota pukeutumiseeni, vaikka kuolaankin näyteikkunoiden edessä. Niitä vaatteita, joille kuolaan, tulen vain kerta kaikkiaan käyttäneeksi paljon harvemmin kuin niitä ihan yhdentekeviä.

Katsotaan esimerkiksi ylläolevaa kuvaa. (Mukana on vain 20 kuvaa koska sössin Paintin kanssa enkä jaksanut aloittaa alusta. Alun alkaenkaan kuvia ei tosin ollut kuin 23, koska kahdeksan päivää tässä kuussa meni joko olovaatteissa tai työvaatteissa.) Harmaa pitkähihainen neulepaita, joka toistuu viisi kertaa 20 kuvan joukossa, maksoi kirpparilla euron. Kolme kertaa toistuva kukallinen mekko maksoi H&M:n lastenosastolla kympin arviolta seitsemän vuotta sitten. (Kyllä, myös Henkkamaukasta voi tehdä kestäviä ja laadukkaita löytöjä kun huomioi materiaalin!) Paidan toisessa kuvassa ylhäältä vasemmalta sain kaveriltani hänen hylättyään sen. Erittäin laadukas paita, en ikinä tulisi ostaneeksi itselleni niin laadukasta t-paitaa muuten kuin vahingossa kirpparilta. Se oli mukana myös ensimmäisessä 333-valikoimassani tammikuussa 2014. (Vanhoja vaatekuvia ja tekstejä pääset tarkastelemaan tästä.)

Tästä voin päätellä vain sen, että uusien vaatteiden ostaminen on enimmäkseen turhaa.


Vaateostokset lokakuussa:

  • Harmaa trumpettihihainen tunika Gina Tricotin alesta, 10 euroa. Materiaali viskoosia, joten rypistyy helposti, mutta kestää ikuisesti. Lisäksi sovituskopissa googlaillessani opin myös, että se kutistuu yleensä vähän pesussa. Tämä selittää monta kutistuneen vaatteen mysteeriä. Viskoosiset vaatteet ovatkin kaupassa usein vähän väljempiä kuin niiden koko antaa ymmärtää. Tähän on siis syynsä. Kannattaa ottaa mieluummin liian iso kuin tismalleen sopiva viskoosivaate.
  • Dingolle kurpitsapuku Halloweeniksi, noin 7 euroa Ebaysta, eikä takuulla millään tavalla eettinen. Halusin nauttia koiran pentuajasta hankkimalla sille hassun puvun, sillä isojen koirien omistajille ei moista hassuttelua juuri suoda. Puku on kokoa XL eikä mennyt edes kiinni neljän kuukauden ikäisen porokoiran päällä. (Huom. Vaikka koira ei näytä kuvassa suuresti nauttivan asustaan, älkää tehkö eläinsuojeluilmoitusta. Ei vaate sen menoa haitannut.)
Lupaus marraskuulle: Käytän enemmän mekkoja!

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Elämää Marsissa


Yksin Marsissa (The Martian) (2015)

Onko viime vuosina ilmestynyt taas poikkeuksellisen paljon avaruuselokuvia vai tuntuuko se siltä, koska olen jostain syystä myös käynyt katsomassa niitä? Niin tai näin, kun avaruusleffoja on nähnyt muutaman, alkaa tuntua siltä, että kaikissa niissä on sama juoni. Oli kyseessä sitten maailman pelastus, uuden planeetan valloitus tai selviytymistaistelu, aina homma huipentuu siihen lähes itkuiseen "let's get them back" / "let's save the world" -päätökseen, jota seuraa lentely, tärinä, vauhti ja tuskaiset ilmeet. Oikeastaan ihan sama mitä leffassa tapahtuu sitä ennen, koska loppu, joka on historian saatossa satoja kerran nähty, on ainoa mikä ihmisille mieleen jää.

No, se mitä leffassa tapahtuu ennen loppuhösellystä on kuitenkin ihan mielenkiintoista. Mark Watneylle (Matt Damon) käy kuin Macaulay Culkinille legendaarisessa Yksin kotona -leffassa: hänet unohdetaan ottaa mukaan. Harmillista kyllä hän ei jää kotiin, vaan Marsiin, jossa ei ole edes hassuja robotteja turvana, koomisista rosvoista puhumattakaan. Seuraava miehitetty lento on tulossa vasta neljän vuoden päästä ja muonavarat riittävät korkeintaan vuodeksi. Niinpä Mark alkaa viljellä perunaa (Marsissa!) ja pyrkii keksimään keinon, jolla saisi maan asukkaisiin yhteyden. Aikansa kuluksi hän tilittää puuhistaan videokameralle.

Maassa Markin havaitaan olevan elossa jo ennen kuin hän saa otettua NASAan yhteyttä. Houstonin porukalla onkin melkoinen pähkinä purtavaksi kun täytyy miettiä, miten asiasta kerrotaan Marsista palaavalle miehistölle ja kansalle, jotka kaikki luulevat Markin kuolleen. Kummallista kyllä yhtä ainutta Markin perheenjäsentä ei elokuvassa nähdä. NASAssa patsastelee kaikkiaan hämmentävässä ja aivan turhassa roolissa koomikkona tunnettu Kristen Wiig, ratkaisevassa ja tärkeässä roolissa 12 Years a Slavesta tuttu Chiwetel Ejiofor, pomottamassa Jeff Daniels ja ruohonjuuritason töitä tekemässä uusi naama Mackenzie Davis. Markin unohtaneessa avaruusaluksessa matkaavat mm. kaksinkertainen Oscar-ehdokas Jessica Chastain, sekä aikanaan Frank Underwoodin rakastajattarena tunnettu Kate Mara.

Leffassa on kaksi suurta heikkoutta. Ensinnäkään siinä ei ole yhtään romantiikkaa. Ei. Yhtään. Romantiikkaa on läsnä jopa vähemmän kuin Markin perhettä, eli vähemmän kuin ei yhtään. Toiseksi, elokuvan hahmot kenties päähenkilöä lukuun ottamatta ovat kuin karikatyyreja avaruusleffojen hahmoista. Leffan eduksi on laskettava sen monikansallisuus. Ystäväni raivosi Interstellarin valkoisten miesten maailmasta, johon en varsinaisesti itse kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt kiinnitin huomiota siihen, miten monipuolisesti eri etniset ryhmät ovat elokuvassa edustettuina. Myös naisilla on leffassa tärkeitä rooleja, joskaan Bechdelin testiä Yksin Marsissa ei varmaankaan läpäise.

torstai 1. lokakuuta 2015

333 on täällä taas!


Reilu vuosi sitten mallikkaasti alkuun lähtenyt Project 333 karahti karille muuton vuoksi, joka sekä oli henkisesti äärimmäisen rankka että piti vaatteitani kadoksissa ja jätesäkkien uumenissa ainakin kuukauden verran. Sitten mielenkiintoni vaatteisiin ja ylipäänsä mihinkään ylimääräiseen romahti hetkellisesti, kirjoitin kandin ja bloggaaminen jäi kokonaan taakse. Hiljalleen olen yrittänyt puhaltaa tähän hommaan uudelleen eloa ja helpoimmalta pakottaa itsensä bloggaamaan tuntuu keksiä erilaisia projekteja. Kesä meni mukavasti komisario Koskisen parissa ja vuodenvaihteessa alkaa jälleen Oscar-huuma. Tähän väliin sopiikin mainiosti jatkaa Project 333:a siitä mihin se aikanaan jäi.

Niille, joille juttu on uusi, suosittelen ensimmäisessä virkkeessä sijaitsevan linkin klikkaamista, mutta tässä vielä projektin säännöt pikaisesti:

  • Valitse 33 vaatetta, joita käytät seuraavat 3 kuukautta.
  • Pakkaa kaikki muut vaatteet pois silmistä ja vie kellariin tms. Tyhjiöpussit ovat tähän tarkoitukseen oivallisia.
  • Natsiusasteen voit päättää itse: alkuperäisessä Projektissa 33 vaatteen joukkoon sisällytetään vaatteiden lisäksi asusteet ja kengät. Itse rajaan asusteet ja kengät projektin ulkopuolelle.
  • 33 käyttövaatteen joukkoon ei lasketa kotivaatteita, urheiluvaatteita, alusvaatteita eikä sukkia.
  • Jos jokin vaate hajoaa, korjaa tai korvaa se.
  • Jos ostat uuden vaatteen, luovu silloin jostain vanhasta, kokonaan, älä siis vain työnnä sitä kellariin,
  • Kolmen kuukauden jälkeen lahjoita pois vaatteet, joita ei tullut käytettyä.
  • Hankkiudu eroon vaatteista, jotka ovat tässä ajassa räjähtäneet täysin käsiin ja ala panostaa laaduntarkkailuun ennen vaatteen ostoa.
  • Valitse uudet 33 vaatetta seuraaviksi 3 kuukaudeksi. Ota huomioon vuodenajan muuttuminen.
Muutossa oli se hyvä puoli, että sain tilaisuuden hankkiutua eroon turhasta painolastista ja järjestää uuden vaatehuoneeni aivan uudella tavalla, aloittaa kuin puhtaalta pöydältä. Siksi siinä myös kesti kauan. Valitettavasti uusi vaatehuoneeni on noin puolet pienempi kuin vanha, mutta se on toisaalta pakottanut pitämään jonkinlaista järjestystä yllä ja karsimaan jo muutenkin niiden vaatteiden määrää, joita pidän jatkuvasti käden ulottuvilla. Niinpä Project 333:n jatkaminen nyt ei ole ollenkaan niin iso urakka kuin sen aloittaminen vuoden 2014 alussa (kauhukuvia löytyy niinikään em. linkin takaa).

Lisäksi, vaikka olen lipsahtanut ostelemaan vaatteita projektin virallisesti vaivuttua unholaan, olen kuitenkin oppinut siitä jotain. Uusia vaatteita on ilmaantunut, muttei hillittömästi. Tarkastan edelleen aina mistä materiaalista vaatteet on tehty, kartan akryylia, suosin viskoosia ja poden huonoa omaatuntoa puuvillasta. Monen monta kertaa olen saanut itseni kirpparilla kiinni ajattelemasta, että "tämä maksaa vain 50 senttiä ja on ihan kiva, eipä siinä paljon häviä jos ostan sovittamatta". Silloin olen melkein aina onnistunut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja useimmiten lähtenyt ilman sitä ihan kivaa vaatetta. Lähtökohta on, että koska kaikkea on jo tarpeeksi, pitäisi uuden vaatteen olla jollain lailla superihana tai täydellisesti istuva. Ja hinnan pitäisi olla sivuseikka, eikä kimmoke ostoon.


Tähän väliin haluan suositella muutamaa kirjaa niille, joiden aatteet valtaavat vaatteet: niille jotka ovat kiinnostuneita vaatteiden materiaaleista, tehtävästä ja eettisyydestä, sekä siitä, miten vaatekaapin oikeaoppisesti järjestämällä voi saavuttaa mielenrauhaa ja iskemättömän tyylin. "Klassikko" ainakin tässä blogissa, josta koko idea toteuttaa oma Project 333 lähti, on Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi (2013). Siitä askel vakavampaan suuntaan ja hieman kauemmas omasta vaatekaapista on eettisiä aspekteja painottava Outi Moilalan Tappavat farkut ja muita vastuuttomia vaatteita (2013).


Viime vuonna uutta vaatehuonettani järjestäessäni luin lisäksi Elika Gibbsin Unelmien vaatehuoneen (2013), joka puolestaan painottuu ainoastaan henkilökohtaisen vaatehuoneen suunnitteluun vaatteiden eettisyyteen puuttumatta. Kyseessä on esteettisesti kaunis kuvapainotteinen kirja, joka saa todellakin haaveet ihanasta vaatehuoneesta laukkaamaan. Tamperelaisessa vuokrakaksiossa asuessa joutuu unelmilta leikkaamaan ainakin siivenkärjet, mutta hyviä perusperiaatteita organisointiin voi kirjasta löytää.


Ja sitten, itse projekti käyntiin. Kuten sanottua, vaatteiden karsiminen ei tällä kertaa ollut niin raastava urakka kuin ensimmäisellä kerralla. Pakkasin ensin piiloon kaikki selkeästi liian kesäiset vaatteet ja samalla heivasin kirppiskassiin kaikki ne, joita ei tänä kesänä eikä sitä edellisenä tullut kertaakaan käytettyä. Lopuista vaatteista valinta oli melko helppo ja kävi itse asiassa niin, että en löytänyt kuin 31 vaatekappaletta, jotka mielestäni sopivat tuleviin kolmeen kuukauteen. Niidenkin joukkoon mahtuu pari sellaista, joita en ole käyttänyt vuosiin ja jotka siten saavat nyt viimeisen mahdollisuuden osoittaa käytettävyytensä. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että voin kolmen kuukauden aikana ostaa kaksi vaatetta lisää. Ehkei kovin uskollista alkuperäiselle Projektille, mutta hei, tää on mun proggis!

Nämä vaatteet valitsin:
  • 3 takkia (syys-, talvi-, ja jääkausi-)
  • 3 farkut (squin, suorat ja leveälahkeiset)
  • 2 leggingsit (thermo- ja nahka-)
  • 1 mustat housut
  • 3 neuletakkia (pinkki, harmaa ja musta)
  • 3 neulepaitaa (vaaleanpunainen, harmaa ja musta)
  • 6 t-paitaa
  • 6 pitkähihaista mekkoa/tunikaa
  • 3 hihatonta/lyhythihaista mekkoa/tunikaa
  • 1 pitkähihainen paita
Tulen raportoimaan projektin kuulumisista ainakin jokaisen kuukauden päätteeksi. Kuten viimeksikin, tarkoitus on myös pitää kirjaa vaatteisiin, kenkiin ja asusteisiin kuluneista rahoista. Sekä tulevia että vanhoja Project 333 -postauksia voi lukea klikkaamalla sivun oikealla puolella olevasta Kulttuurin muodot -avainsanapilvestä "project333"-tagia.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Kesän loppu



Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014)

Koskinen on muutaman työkaverinsa kanssa lähtenyt yllytyshulluna Sydneyyn juoksemaan maratonia. Reitin varrella hän kuulee naisen huutavan hänelle suomeksi tarvitsevansa apua ja että kyse on ihmishengestä. Koskinen ei olisi Koskinen jos hän ei lomalla toisella puolella maapalloakin vainuaisi rikoksia. Pian hän on korviaan myöten sekaantunut suomalaisten siirtolaisten tiiviisiin mutta varsin vieraanvaraisiin kuvioihin ja selvittelee nuoren tytön katoamistapausta ilman minkäänlaisia valtuuksia.


Osa kirjasta on kerrottu poikkeuksellisesti rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin näkökulmasta käsin. Hän selvittelee Tampereella Kaation kanssa teinipojan pahoinpitelyjuttua, mutta päätyy sen ohessa tutkimaan Koskisen Australian-keissiä Suomesta käsin. Idea kurkistaa Ullan tajuntaan on sinänsä hyvä, mutta Jokinen ei mielestäni onnistu naisen tajunnan kuvaamisessa erityisen hyvin. Ulla, joka yleensä on paljon moniulotteisempi hahmo, typistyy tämän pään sisään katsottaessa hylätyksi ex-vaimoksi, Koskiseen teinityttömäisesti ihastuneeksi naiseksi ja huolestuneeksi äidiksi, joka ei pysty pitämään hysteerisiä tunteitaan kurissa edes töissä, vaan päätyy kuulustelussa läpsimään ylimielistä teinipoikaa. Koskisen ja Ullan välinen jännite vaikuttaa todella korostuvan vasta kun heidän välissään on koko maapallo ja väärään numeroon karannut tekstiviesti saa Koskisen lopulta ainakin hetkellisesti kohtaamaan niin omansa kuin Ullan tunteet.


Kirja tuntuu tapahtumien osalta jäävän pahasti kesken, sillä vaikka Australiassa kadonneen suomalaistytön tapaus ratkeaakin, aukeaa Suomessa toinen vastaavanlainen tapaus Koskista odottamaan. Muuten kirja täytti odotukset, sillä vaikka on aina pettymys kun Koskinen ei työskentele Tampereella eikä tuttujen työkaverien kanssa, Mustat sydämet on omalla laillaan hauska ja sympaattinen road trip -tarina. Siinä korostuu yhteisöllisyys ja yhteisen historian merkitys, kun Australiaan vuosikymmeniä sitten muuttaneet suomalaiset tapaavat toisiaan uudelleen ja pääsevät muistelemaan menneitä.


Kyseessä oli toiseksi viimeinen komisario Koskisesta toistaiseksi kirjoitettu kirja. Tein uusimmasta kirjasta varauksen kirjastoon, mutta megalomaanisen jonon vuoksi seuraavaa postausta Koskisen tiimoilta joudutte odottamaan määrittelemättömän ajan. Kaiken kaikkiaan kesä Koskisen kanssa on ollut miellyttävä projekti ja suosittelen Jokisen tuotantoon vielä tutustumattomille vastaavaa vaikkapa talvi-iltojen iloksi. Koskisissa riittää niin hiuskarvoja nostattavia hetkiä, jäyhää huumoria, yhteiskunnallisiin epäkohtiin osoittelua, kuin tamperelaista paikallisväriäkin.


Koska tämä kirja sijoittuu Australiaan, enkä ole käynyt siellä, haluan omistaa tämän postauksen kuvituksen lähistöllämme viime joulun aikaan tuhopoltetulle vallatulle talolle. Ja loupuksi lista suosikkikoskisistani.

Top 3 Komisario Koskinen -kirjat

1. Hervantalainen
2. Koskinen ja taikashow
3. Hukan enkelit


maanantai 28. syyskuuta 2015

Koskinen: Nauti kirjana tai suoraan korvaan!


Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (2008)

Ehti vierähtää jo jonkin verran aikaa kun luin tämän ja ehdin jo tempaista Mustat sydämetkin perään, joten plaraan nyt nopeasti läpi tämän ja ne kirjat, jotka jäivät välistä lukukierroksella, koska olen kuunnellut ne aiemmin äänikirjoina.

Tämän teoksen tapahtumat sijoittuvat Koskisen kotikonnuille Hervantaan. Rappioalkoholistit alkavat kupsahdella mystisesti ja aluksi tapahtumien epäillään johtuvan huonosta itäviinasta. Hiljalleen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku raivaa deekuja pois tieltä tarkoituksella. Mutta kuka sellaista tekisi? Hervanta-aktivisti, joka haluaa siivota kadut epäsiististä roskaväestä, yhteiskunnalle katkeroinunut entinen professori ja nykyinen deekujengin johtaja, vai joku ihan muu? Koskinen ei malta pitää näppejään erossa jutusta, vaikka on lomalla ja ansaitsisi sen vuoksi työtoveriensa mielestä hullun paperit. Myös Linnean kanssa syntyy kränää kun Koskinen jostain käsittämättömästä syystä viettää aikaansa mieluummin töissä kuin tämän kanssa lomaillen. Mutta minkäpä leopardi pilkuilleen mahtaisi.

Muistaakseni kirja oli ihan perusjännä Koskinen, jossa tekijä ja motiivi pysyivät aika pitkälle piilossa. Tarina huipentuu dramaattiseen takaa-ajokohtaukseen, josta ei jännitystä puutu.


Seppo Jokinen: Lyöty mies (novellikokoelma) (2009) (kuunneltu äänikirjana)

Novellikokoelma etenee kronologisesti muttei ole tarkasti aikaan sidottu, eivätkä tarinat liity toisiinsa muuten kuin Koskisen osalta. Jos olisin odottanut vuoden uutta kirjaa Seppo Jokiselta, olisin vakavasti pettynyt saadessani käsiini tämän. Novellit eivät vain kertakaikkiaan ole yhtä jännittäviä tai kiinnostavia kuin kokonainen romaaniksi rakennettu rikosjuttu. Koskisen yksityiselämässä tapahtuu varsin surullinen käänne kirjan lopussa.


Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu (2010) (kuunneltu äänikirjana)

Kaksi bisnesmiestä kahnailee keskenään ja ajautuu sellaiseen koston kierteeseen, ettei hommassa ole enää mitään tolkkua. Samalla mummonkolkkailujengi varastaa lompakoilta vanhuksilta ja sen palvelukseensa pestaama teinipoika kuolee traagisesti. Koskisen vainu ei petä, vaan pelkkien aavistusten ajamana hän rakentelee palapelin kokoon, Ei voi kuin ihailla.


Seppo Jokinen: Ajomies (2011) (kuunneltu äänikirjana)

Rikostoimittaja löydetään ammuttuna Tampereelta. Juttu vie Koskisen ja Palosen Kaijan jopa Norjaan asti selvittelemään norjalaisten hiihtäjien doping-kuvioita. Samalla Koskinen kuitenkin vainuaa kaiken taustalla vuosikymmenten takaisia vääryyksiä, joita oikoessaan tulee ratkaisseeksi toisenkin kylmenneen jutun.


Seppo Jokinen: Hervantalainen (2012) (kuunneltu äänikirjana)

Pahoinpitelyjen sarja kummastuttaa tutkijoita Tampereella. Kotisairaanhoitaja osoittautuu avaintodistajaksi ja poliisitalon sisällä kuohuu. Koskisen pomo joutuu leikkauksen vuoksi loputtomalle sairaslomalle ja hänen saappaisiinsa astuu nuori nainen, joka nyrpistää nenäänsä niin ihanasti. Mielestäni Hervantalainen on yksi kaikkien aikojen parhaista Koskisista.


Seppo Jokinen: Vihan sukua (2013) (kuunneltu äänikirjana)

Vihan sukua oli ensimmäinen Koskinen jonka koskaan kuuntelin ja jostain syystä sen on jäänyt ainoaksi, jota en ole kuunnellut kertaakaan sen jälkeen. Tarina sijoittuu useille vuosikymmenille ja kyse onkin siitä, miten vihalla on pitkät jäljet aina tulevaisuuteen asti. Muistan kuunnellessani ihmetelleeni, että ovatpa nykydekkarit syvällisiä. Tämä kenties onkin niitä syvällisimpiä Koskisia. Uhreille annetaan poikkeuksellisen paljon sivutilaa ja tunteita ruoditaan antaumuksella. Pitäisi kuunnella tämä uudelleen, koska muistikuvani ovat hyvin hataria.


Lopuksi sanottakoon kaikista äänikirjoista, että niiden lukija Ola Salo on lukijana aivan loistava ja tekee kunniaa ennen kaikkea Pekin krooniselle äänihuulten tulehdukselle. Lukijalla on äänikirjojen suhteen aivan valtavan suuri merkitys sille, jaksaako niitä kuunnella. Ja vaikka Koskiset itsessään ovatkin hyviä tarinoita, olisi monotoninen lukija saattanut katkaista suhteeni Sakariin heti alkuunsa. Sen sijaan Ola Salo toi meidät yhteen, piti meidät yhdessä ja kun siirryin äänikirjoista kirjoihin, luen joskus mielessäni Pekin repliikit Salon kähinää imitoiden. Olen jaksanut kuunnella osan Salon lukemista Koskisista jo viiteen kertaan läpi ja suosittelen kokemusta kaikille äänikirjoista kiinnostuneille.


Tähän postaukseen on kuvitukseksi satunnaisia, aiemmin Instagramissa julkaistuja kuvia Tampereelta.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Mieletön mieli


Inside Out - Mielen sopukoissa (2015)

Vuoden kohkatuin animaatio on täällä. Yleensä skippaan animaatiot suosiolla ohjelmistosta, koska tarjolla on aina jotain mielenkiintoisempaa. Vaikka useimmat nykyanimaatiot ovat söpöjä ja myös nokkelia ja hauskoja, mahtuu niihin lähes aina kerrassaan liikaa sietämätöntä kohellusta. Nyt tartuin kuitenkin tilaisuuteen paeta koiranpentuparatiisista (krhm) hetkeksi, kun ystäväni pyysi minua katsomaan tätä elokuvaa, jota hän omien sanojensa mukaan oli odottanut vuoden. Koska leffalle lienee luvassa vähintään yksi Oscar-ehdokkuus, tunnen tarpeelliseksi myös kirjoittaa siitä jotain.

Elokuva sijoittuu pääosin 11-vuotiaan Riley-tytön mieleen, siis pään sisäpuolelle. Mielen päämajassa huseeraavat viisi päätunnetta, jotka on personifioitu erivärisiksi animaatiohahmoiksi. Pomona toimii Ilo, jonka asemasta tärkeimpänä tunteena kaikki ovat yksimielisiä. Hänen lisäkseen päämajassa huseeraavat Suru, jota lähinnä pyydellään olematta sekaantumatta asioihin, Pelko, joka vastaa Rileyn turvallisuudesta, Inho, jonka avulla vältetään esimerkiksi myrkytystapaukset ja Kiukku, jota kai sitäkin johonkin tarvitaan.

Ongelmat Rileyn mielessä alkavat kun tämä perheineen muuttaa vanhasta rakkaasta kodistaan Minnesotasta San Fransiscoon, jossa onnistutaan pilaamaan pizzakin. Rileyn ystävät, lätkäharrastus, turvallisuudentunne ja tutut ympyrät jäävät taakse. Seuraa vaikea ajanjakso tytön elämässä. Mielen komentokeskuksessa ongelmia alkaa aiheuttaa Suru, jonka kosketellessa Rileyn kullanhohtoisia muistoja (jotka näyttävät keilapalloilta) niihin tarttuu tästä sinistä sävyä: iloiset muistot värittyvät surulla - tunne, jota aikuiset nimittävät melankoliaksi. Ilon yrittäessä pitää Surua peukaloimasta Rileyn muistoja seuraa lievästi kohellusta, jonka seurauksena sekä Ilo että Suru imeytyvät putkea pitkin pois päämajasta syvälle mielen sopukoihin. Rileyn käyttöön jäävät siten Pelko, Inho ja Kiukku, eikä sellaisella tunnevarastolla taatusti synny uusia positiivisia muistoja.


Leffasta suurin osa kuluu siis siihen, että Ilo ja Suru yrittävät löytää tiensä takaisin päämajaan ennen kuin kaikki romahtaa. Rileyn persoonallisuutta rakentavat saaret vajoavat yksi kerrallaan jäljellä olevien tunteiden yrittäessä epätoivoisesti paikata elintärkeän Ilon jättämää aukkoa komentokeskuksessa. Mielen sopukoissa Ilo ja Suru joutuvat taistelemaan henkestä edestä, jotteivät joutuisi Unohduksen laaksoon, mistä ei paluuta ole. He tapaavat Rileyn hylätyn ja yksinäisen mielikuvitusystävän, vierailevat Unistudiolla, jossa Rileyn unet ohjataan, näytellään ja kuvataan, sekä tapaavat työntekijät, jotka vastaavat muistojen pysyvästä hävittämisestä ja mieleenpalauttamisesta.

Rileyn mieli on äärimmäisen mielenkiintoinen paikka ja pitää sisällään vaikka mitä jännittävää. Leffa tarjoaakin loputtomasti näppäriä oivalluksia ja hauskoja hetkiä, eikä kohelluksen määrä mielestäni ole ollenkaan kestämätön. Leffa on ihanan pirteä väritykseltään ja visuaalisesti muutenkin älyttömän hieno. (Armani jaksaa edelleen jupista tietokoneella tehtyjen animaatioiden tietokoneellatehtyneisyydestä [keksin sanoja], mutta vaikka kuinka tykkäänkin vanhoista Disney-elokuvista, ovat useimmat tietokonetekeleetkin mielestäni upeita.)

Vaikka heti alkuun tuli todettua, etten juurikaan animaatioita katsele, eikä tällä lausunnolla siten ole juurikaan virkaa, on sanottava, että kyseessä on takuulla paras pitkä animaatioelokuva, jonka olen nähnyt viiteentoista vuoteen. Oscar-ehdokkuuksien suhteen viime vuosina ovat pärjänneet mm. Rango (tylsä kuin mikä) ja Toy Story 3 (hyvä kuin mikä), sekä Frozen - Huurteinen seikkailu, josta myös kohkattiin (ja kohkataan muuten edelleen) tolkuttomasti, mutta joka on jäänyt näkemättä. Toy Story 3 oli viisi vuotta sitten toinen animaatioelokuva ikinä, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi ja vaikka vielä on aivan liian aikaista minkäänlaisille Oscar-povauksille, uskoisin Inside Outilla voivan olla mahdollisuuksia samaan. 365 kulttuuritekoa suosittelee!

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Tesoma, ostokeidas


Seppo Jokinen: Viha on paha vieras (2007)

Komisario Koskinen törmää heti aamusta kummalliseen tapaukseen: joku on käynyt tuomassa nuoren miehen asuntoon Tesomalla hirttoköyden. Seuraavaksi samassa talossa asuva kaikkien inhoama kyylä löydetäänkin asunnostaan köydenjatkeena. Sitten ilmaantuu jälleen samassa talossa asuvan naisen viinipulloon myrkkyä. Ja niin edelleen. Raiskionkatu 6:ssa tapahtuu, eikä ihan vähän.

Enempää juonesta ei oikeastaan kannata kertoakaan. Mielestäni kyseessä on kuitenkin yksi kutkuttavimmista mysteereistä, joihin Koskinen on tähänastisella urallaan törmännyt. Olen aina tykännyt suljetun huoneen mysteereistä ja vaikkei tämä aivan tyylipuhtaasti sellainen olekaan, on syyllisen etsintä rajoittunut lähinnä saman talon asukkaisiin ja heidän tuttaviinsa. Persoonia ja kimurantteja suhteita taloon mahtuukin. Harva varmaan todellisuudessa juttelee naapureidensa kanssa niinkään paljon kuin Raiskionkatu 6:n asukkaat.


Olen huomannut, että useimmissa Koskisissa, ja sama pätee varmaan muihinkin dekkareihin, itse juttu, sen tapahtumat ja sen selvittely saattavat olla mestarillisesti rakennettuja, kiehtovia, koukuttavia ja päätä vaivaavia. Kun sitten tulee aika keriä koko tapahtumavyyhti auki ja paljastaa kuka kaiken takana on, luvassa on useimmiten pettymys. Harvemmin tekijän motiivi onnistuu olemaan sellainen, joka "oikeuttaisi" moisen mysteerin rakentamisen ja jännityksen nostattamisen sivutolkulla. Niin käy tässäkin tapauksessa. Silti kirja on lukunautinto, reilusti Koskisten keskitason yläpuolella ja viihdyttävä alusta loppuun.

Koskisen yksityiselämä on tässä kirjassa asettunut aika mukavasti uomiinsa. Linnean kanssa menee tasaisen hyvin, eikä suhdetta enää suuremmin käsitellä. Antti ja Silja rakentavat taloa ja talkoissa Koskinen tapaa myös Raijan uuden miesystävän, joka on vähällä saada kirveestä kun Koskisen temperamentti tuttuun tapaan kuohahtaa. Pekki on jälleen palannut isyysvapailta ruotuun, mutta Kaatio, joka edellisessä kirjassa joutui ampumaan pahiksen, on pitkällä sairaslomalla. Sen hän on käyttänyt supisuomalaiseen tapaan hukuttamalla murheitaan ja angstaamalla niin että tuore suhde Kaija Paloseen on vähällä lopahtaa lähtöruutuun. Tyypistä on huolissaan koko työyhteisö, mutta Koskisen yritys tsempata tätä karahtaa pahemman kerran karille. Tutkintasihteerinä toimii Tarun äitiysloman ajan Häyriskä, varsinainen pirttihirmu, josta koko Sorin väki toivoo pääsevänsä nopeasti eroon.


Tätä postausta varten kävimme Mustakaavun kanssa päivälenkillä Tesomalla. Löysimme Raiskionkadun, joka sijaitsee aivan Tesoman ostoskeskuksen vieressä, mutta arvatkaapa mitä: Raiskionkatu kutosta ei ole olemassa! Kadulla sijaitsevat lukuisat kerrostalot päättyvät numeroon 5. Olisihan se pitänyt arvata.

Sen sijaan ostoskeskus todellakin on paikallaan ja kirjassa kuvaillaan totuudenmukaisesti niin Pedro's Pubia kuin videovuokraamoakin (joka tosin on tainnut viimeisen vuoden sisällä lopettaa). Sen sijaan ostoskeskusta merkitsevässä tolpassa, johon on tai ei ole hirtetty nainen, on joko ennen ollut eri teksti kuin nykyään, tai sitten se on muutettu kirjaan.
"Torni näkyi kauas. Se oli toistakymmentä metriä korkea, kolmesta terästolpasta koostuva rakennelma. Ylhäällä tolppiin oli kiinnitetty kolmiomainen, kolmeen eri suuntaan näkyvä plakaatti. Vihreällä pohjalla oli kookas valkoinen pallo ja sen alla suureellinen teksti TESOMA, OSTOKEIDAS."
Tämän postauksen kuvat ovat siis Raiskionkatu 5:stä, joka ei millään tavoin liity Raiskionkatu 6:n fiktiivisiin tapahtumiin, sekä Tesomanjärven liikekeskukselta, joka ei - ainakaan enää - ole keidas.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Apinan raivolla


Seppo Jokinen: Hiirileikki (2006)

Kuten kuvasta näkyy, olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Kutsuttakoon häntä(ä) blogissa vaikka Dingoksi - kulttuuriviittausta unohtamatta. Uuden nelijalkaisen tulo on kiitettävästi jarrutellut bloggaustahtia ja hups vaan, edellisestä postauksesta on mennyt jo kuukausi. Ehdin Hiirileikin jälkeen lukea jo seuraavan Koskisen ennen kuin pääsin tätä kirjoittamaan, joten muistikuvani ovat hieman hataralla pohjalla. Kahlataan siis opus nopeasti läpi.


Koskinen ja kumppanit kohtaavat tapauksen, joka vaikuttaa tavalliselta puukotukselta. Sinkkumies saa veitsestä omassa eteisessään ja vannoo, että hyökkääjä oli tuntematon tunkeilija, joka kävi kimppuun apinan raivolla. Koskinen vainuaa kuitenkin palaneen käryä ja yhdistää rikoksen nopeasti toisella puolella Suomea tapahtuneeseen saunakuolemaan. Samankaltaisia juttuja ilmaantuu pian lisääkin ja kaikilla on yksi yhteinen nimittäjä: uhri on aina juuri ennen hyökkäyksen kohteeksi joutumistaan nostanut 20 000 euroa viidensadan seteleinä.


Juttu on varsin mielenkiintoinen, eikä sitä latista sekään, että osa kirjasta kerrotaan tekijän näkökulmasta käsin. Motiivit keriytyvät auki hiljalleen ja koko kuvio paljastuu vasta lopussa. Kyseessä on jopa poikkeuksellisen moninäkökulmainen Koskinen, sillä osaltaan tarinaa kerrotaan myös erään uhrin fokalisoimana. Prologin jälkeen varsinainen tarina alkaakin yksinäisen lehdenjakajan perspektiivistä, jo ennen kuin hän on rikoksen kohteeksi joutunutkaan:
"Aamun lehdet oli jaettu, kello vähän yli viisi ja matkaa kotiin vielä monta kilometriä. Arvi Maunukka polki vastapyryyn. Pakkasta oli liki parikymmentä ja lunta paksulti. Aurakaan ei ollut vielä syrjäkulmille ehättänyt. Mutta Arvi oli siihen tottunut. Kaikkeen tottui - pimeyteen, kylmyyteen, yksinäisyyteen. Yksinäisyys oli niistä pahin."

Tarina on kaikin puolin kiinnostava ja ihmiskohtalot toinen toistaan traagisempia. Koskisen kannalta kyseessä on iso juttu, koska se osoittautuu valtakunnalliseksi rikossarjaksi. Sen ratkominen vie hänet matkalle Poriin ja nuoren naispoliisin vikiteltäväksi. Koskinen melkein taipuukin yhden illan juttuun, sillä Linnean kanssa on kärhämää tämän matkustettua Lontooseen tapaamaan ex-miestään. Muuten kirja on yksityiselämäkuvausten osalta melko vaisu. Pekki tosin on pyöräyttänyt jälkikasvua ja kärvistelee isyyslomalla kärkkyen vaimon selän takana töitä.

Kirjasta ei takertunut mieleen erityisiä tapahtumapaikkoja. Niinpä kuvitan tämän postauksen eräältä iltakävelyltä napsimillani otoksilla Pispalasta.