torstai 29. tammikuuta 2015

Realismin ytimessä


Boyhood (2014)

Rakkautta ennen -leffoistaan tunnettu Richard Linklater käsittelee ajan kulkua varsin realistisesti Oscar-ehdokaselokuvassaan Boyhood. Ja mikäpä siinä ajankuvaa ilmentäessä, kun leffan kuvaukseen on käytetty kokonaiset 12 vuotta. Sinä aikana kuvauksiin tosin käytettiin vain 39 päivää, mutta leikkaajalla lienee ollut materiaalin kanssa suurempi päänvaiva. Boyhood ikuistaa Masonin (Ellar Coltrane) ja tämän siskon Samanthan (Lorelei Linklater) kasvutarinan. Mason on leffan alkaessa kuusivuotias ja sen päättyessä 18-vuotias, Samantha hieman vanhempi. Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa ja se on kahminut melkoisesti palkintoja ja ehdokkuuksia, mikä on moisesta vaivannäöstä ihan ansaittua.

Leffassa ei oikeastaan ole juonta juuri lainkaan. Tai oikeammin, siinä on yhtä paljon juonta kuin kenen tahansa elämässä. Mason ja hänen perheensä, sisko ja yksinhuoltajaäiti (Patricia Arquette) ovat kaiken kaikkiaan ihan tavallisia ihmisiä ilman suurensuuria suunnitelmia tai unelmia. Äiti on elokuvan alussa turhautunut siihen, ettei hänellä ole koskaan ollut omaa aikaa jonkun tyttärenä ja jonkun äitinä olemisen välissä ja alkaa suunnitella muuttoa ja opintojen saattamista loppuun. Hän tekee toinen toistaan huonompia miesvalintoja tarinan edetessä, mutta on mukavaa seurata hänen urakehitystään ja kasvuaan vahvaksi ja itsenäiseksi perheenpääksi. Myös huikenteleva ja vastuuton viikonloppuisä (Ethan Hawke) kasvaa hiljalleen vuosien saatossa aikuiseksi. Hahmo muistuttaa huomattavasti Gilmoren tyttöjen Christopheria ja on helpotus huomata, ettei isä ole täysi nilkki, vaan tyyppi jonka puolesta elämä on tehnyt valinnat, joiden kanssa tämä yrittää kiitettävän sinnikkäästi taiteilla. Mason ja Samantha kasvavat nuoriksi aikuisiksi useissa perhekombinaatioissa ja sopeutuvat alati muuttuviin elämäntilanteisiin tyyneydellä ja mukautumiskyvyllä, jota eivät ainakaan vanhemmiltaan ole perineet.

Elokuvassa ei siis tapahdu mitään - ja samalla siinä tapahtuu koko elämä. Lopussa Mason lähtee kotoa opiskelemaan intoa puhkuen ja hänen äitinsä purskahtaa itkuun ja kysyy, tässäkö tämä nyt oli? Häitä, lapsia, opintoja, uralla etenemistä, lapset muuttavat pois... Mitä seuraavaksi? Hautajaiset? Leffasta jää kieltämättä vähän sama fiilis: tässäkö tämä nyt oli? Jos pitää selittää jollekin leffan juoni, mitä sanon? Ja toisaalta, jos pitäisi selittää jollekin oman elämänsä juoni, mitä silloin sanoisi? Lapsuus, kotoa muuttaminen, opiskelu, töitä, häät, lapsia, lastenlapsia, hautajaiset. Ei kai sitä muuta tarvitse. Vai?

Mielenkiintoinen elokuva ennen kaikkea toteutuksensa vuoksi, mutta tuskinpa tätä ikinä jaksaisi toista kertaa katsoa. Elokuvissa pitää olla suurta rakkautta, rummunpärinää ja räiskiviä aseita. Tai ainakin ilotulitus.


Ps. Teinipojat ovat kyllä oudon näköisiä. Jotenkin koko ajan "limaisen" oloisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti