sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Oscar-ennuste 2015


Voittajaveikkaukseni on korostettu vaaleanpunaisella.

Erikoistehosteet

Captain America: The Return of the First Avenger
Apinoiden planeetan vallankumous
Guardians of the Galaxy
Interstellar
X-Men: Days of Future Past

Leikkaus

American Sniper
Boyhood
The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Whiplash

Puvustus

The Grand Budapest Hotel
Inherent Vice
Into the Woods
Pahatar (Maleficent)
Mr. Turner

Maskeeraus ja hiukset

Foxcatcher
The Grand Budapest Hotel
Guardians of the Galaxy

Kuvaus

Birdman
The Grand Budapest Hotel
Ida
Mr. Turner
Murtumaton

Lavastus

The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Interstellar
Into the Woods
Mr. Turner

Äänitys

American Sniper
Birdman
Interstellar
Murtumaton
Whiplash

Äänitehosteet

American Sniper
Birdman
Hobitti – Viiden armeijan taistelu
Interstellar
Murtumaton

Kappale

“Everything Is Awesome” (Lego elokuva)
“Glory” (Selma)
“Grateful” (Beyond the Lights)
“I’m Not Gonna Miss You” (Glen Campbell…I’ll Be Me)
“Lost Stars” (Uusia alkuja)

Tässä kategoriassa ehdokkaat ovat mielestäni toinen toistaan kammottavampia. Yleinen ennakkosuosikki biiseistä on kaiketi "Glory", mutta yritän vielä uskoa ihmiskuntaan ja siihen, että vähiten kammottava voi korjata potin.

Musiikki

The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Interstellar
Mr. Turner
Kaiken teoria

Lyhytanimaatio

The Bigger Picture
The Dam Keeper
Feast
Me and My Moulton
A Single Life

Tässäkin kategoriassa veikkaukseni sotii yleistä veikkauslinjaa vastaan. Vaikea sanoa kun ei ole nähnyt kuin yhden ehdokkaan, mutta mielestäni Feastissa on oscarmaisin juoni ikinä!

Lyhytelokuva

Aya
Boogaloo and Graham
Butter Lamp
Parvaneh
The Phone Call

Lyhytdokumentti

Crisis Hotline: Veterans Press 1
Joanna
Our Curse
The Reaper
White Earth

Dokumentti

Citizenfour
Finding Vivian Maier
Last Days in Vietnam
The Salt of the Earth
Virunga

Vieraskielinen elokuva

Ida (Puola)
Leviathan (Venäjä)
Mandariinid (Viro)
Timbuktu (Mauritania)
Wild Tales (Argentiina)

Tästä tuskin lienee kysymystäkään. Monena vuonna Oscareissa on ollut ehdolla ulkomaalainen elokuva, joka on ollut myös jossain toisessa kategoriassa (Nader ja Simin: Ero käsikirjoituksesta, Amour vaikka mistä) ja joka kerta tämä elokuva on voittanut vieraskielisen elokuvan pystin. Idan ehdokkuus kuvauksesta toimii siis tehokkaana indikaattorina.

Animaatio

Big Hero 6
Boksitrollit (The Boxtrolls)
Näin koulutat lohikäärmeesi 2
Song of the Sea
Prinsessa Kaguyan taru

Veikkaan yleisen linjan mukaan.

Sovitettu käsikirjoitus

American Sniper
The Imitation Game
Inherent Vice
Kaiken teoria
Whiplash

Vaikka mieleni vahvasti tekisi veikata Kaiken teoriaa, lienee Whiplashin sanailuun (ja huutamiseen) perustuva käsikirjoitus vahvoilla tässä kategoriassa.

Alkuperäinen käsikirjoitus

Birdman
Boyhood
Foxcatcher
The Grand Budapest Hotel
Nightcrawler

Naissivuosa

Patricia Arquette (Boyhood)
Laura Dern (Wild - Villi vaellus)
Keira Knightley (The Imitation Game)
Emma Stone (Birdman)
Meryl Streep (Into the Woods)

Mielestäni Patricia Arquetten roolisuoritus ei ole mantereita järisyttävä, mutta tässä kategoriassa sille ei oikein löydy vastustakaan. Meryl Streep lienee loistava kuten aina, mutta vienyt kotiin jo niin monta pystiä, että nuoremmille tilaa jne.

Miessivuosa

Robert Duvall (The Judge)
Ethan Hawke (Boyhood)
Edward Norton (Birdman)
Mark Ruffalo (Foxcatcher)
J.K. Simmons (Whiplash)

Tässä kategoriassa puolestaan muista ehdokkaista ei ole mitään vastusta Simmonsille.

Naispääosa

Marion Cotillard (Kaksi päivää, yksi yö)
Felicity Jones (Kaiken teoria)
Julianne Moore (Still Alice)
Rosamund Pike (Gone Girl)
Reese Witherspoon (Wild - Villi vaellus)

Uskon ja toivon, että Julianne Moore viimein saa ansaitsemaansa arvostusta, vaikken olekaan Still Alicea vielä nähnyt. Ja toivokaamme, että Oscarin myötä hän alkaa viimein saada enemmän arvoisiaan rooleja.

Miespääosa

Steve Carell (Foxcatcher)
Bradley Cooper (American Sniper)
Benedict Cumberbatch (The Imitation Game)
Michael Keaton (Birdman)
Eddie Redmayne (Kaiken teoria)

Miespääosakategoriassa käydään mielestäni tänä vuonna Oscar-gaalan kovin kisa. Jonain toisena vuonna Steve Carell voittaisi automaattisesti nenällään ja Eddie Redmayne ALS-potilaan esittämisellään. Pakkaa sotkee vielä pitkän linjan stara Michael Keaton, jonka comebackia Birdmanin myötä on juhlittu ja jonka hyllystä Oscar vielä puuttuu. Veikkaukseni kallistuu lopulta Redmaynen puoleen, koska tämän rooli lienee kiistatta haastavin.

Ohjaus

Wes Anderson (The Grand Budapest Hotel)
Alejandro González Iñárritu (Birdman)
Richard Linklater (Boyhood)
Morten Tyldum (The Imitation Game)
Bennett Miller (Foxcatcher)

Tässä kategoriassa taistelua ilmeisesti pidetään yleisesti Iñárritun ja Linklaterin välisenä.

Elokuva

American Sniper
Birdman
Boyhood
The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Selma 
Kaiken teoria
Whiplash

Parhaan elokuvan kategoriassa kilpailu uskotaan niinikään käytävän Birdmanin ja Boyhoodin välillä. Perinteisesti olen ollut Akatemian kanssa aika lailla yhteisymmärryksessä ja olen pystynyt rajaamaan kaksi suosikkia elokuvien joukosta. Niistä toinen on aina voittanut. Tälla kertaa joukossa on vain yksi suosikki ylitse muiden: Kaiken teoria. Yleinen linja kuitenkin on, ettei sillä ole mitään jakoa tässä skabassa. Niinpä veikkaan Birdmania, mutta ainahan on mahdollista, että Akatemia yllättää.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Rascal-gaala 2015


Rascal-palkinnon historiaa

Rascal-palkinnot jaetaan tänä vuonna kolmatta kertaa. Ensimmäisen kerran Rascatemia jakoi pystit vuonna 2012. Viime vuonna palkintoja ei jaettu, koska Oscar-viikonloppu oli Rascatemialle tuttavien häiden vuoksi kiireinen ja krapulainen. Viihdemaailma kohisee vieläkin tapauksesta.

Rascatemia syntyi aikanaan tarpeeseen olla eri mieltä Oscareita jakavan Akatemian kanssa. Ensimmäisenä vuonna jaettiin myös Pikku-Rascaleita, koska Rascatemia halusi saada palkittua mahdollisimman monta hyvää elokuvaa. Sittemmin joko elokuvien taso on laskenut tai Rascatemia kyynistynyt, sillä tarvetta Pikku-Rascaleille ei ole vuoden 2012 jälkeen ollut. Rascal-patsaaseen on aiemmin viitattu myös "Rantaperkiön Oscarina", mutta viime vuonna Rascatemia jätti Rantaperkiön taakseen ja pian tämä osuus Rascalin menneisyydestä jää ikuisiksi ajoiksi unholaan.

Rascatemian periaatteet

Rascal-gaalassa ehdokkaat ovat samat kuin Oscar-gaalassa. Rascal-palkinto jaetaan kaikissa kategorioissa, joista Rascatemia on katsonut vähintään yhden elokuvan, jossa tapauksessa Rascal myönnetään kyseiselle elokuvalle. Uutena ominaisuutena gaalassa ilmoitetaan nyt, kuinka monta elokuvaa Rascatemia on nähnyt kustakin kategoriasta. Määrä merkitään ennen palkinnonsaajaa näin: (nähtyjen elokuvien määrä/ehdolla olleiden elokuvien määrä).

Huom! Rascal-gaala ei ole Oscar-ennuste. Oscar-ennuste julkaistaan erikseen sunnuntain aikana.


Palkinnonjako

Erikoistehosteet (2/5): Guardians of the Galaxy. Rascatemialla ei ole tapana kiinnittää paljonkaan huomiota erikoistehosteisiin ja scifihörhöilyelokuvissa niille ehkä jopa turtuu. Oikeastaan palkinto voisi siis melkein yhtä hyvin mennä Interstellarille, mutta pesukarhuetu ratkaisee asian Guardiansin hyväksi.

Leikkaus (4/5): Boyhood. Tänä vuonna mikään elokuva ei Rascatemian mielestä erotu suuresti edukseen leikkauskategoriassa. Leikkaus on toinen asia, jonka täytyy olla jotenkin poikkeuksellisen erityislaatuista tai kikkailevaa, jotta Rascatemia kiinnittäisi siihen huomionsa. Palkinto jaetaan sillä perusteella, että Boyhoodissa on kuvattu materiaalia 12 vuoden ajan ja saatu ajankuvaus toimimaan mieltä ylentävällä tavalla. Kyseessä on siis kenties ollut haastavin työ näistä ehdokkaista.

Guardians of the Galaxy

Puvustus (1/5): The Grand Budapest Hotel. Ei mitenkään erityisen mieleenpainuva puvustus, mutta ainoa elokuva tästä kategoriasta, jonka Rascatemia katsoi.

Maskeeraus ja hiukset (3/3): Scifihörhöilyssä on Rascatemian hieman vaikea erottaa, mikä kaikki varsinaisesti kuuluu maskeerauksen piiriin ja mikä on enemmänkin puvustusta tai erikoistehosteita. Niinpä pesukarhuetu ei tässä tapauksessa ratkaise asiaa. Rascatemia oli äärimmäisen vaikuttunut Steve Carellin uudesta nenästä. Niinpä Rascal menee Foxcatcherille.

Kuvaus (2/5): Tässä kategoriassa Rascatemia luultavasti tulee olemaan eri mieltä Akatemian kanssa. Rascal myönnetään The Grand Budapest Hotelille kaiken sen söpöyden ja täydellisen sommittelun vuoksi, vaikka hieman vaikea tässäkään on hahmottaa, mikä kaikki varsinaisesti kuuluu kuvaajan ansioihin...

The Grand Budapest Hotel

Lavastus (3/5): ...sillä lavastuksella on myös suurensuuri paino asiassa - ja se on ihan mahtava! Rascal menee The Grand Budapest Hotelille.

Äänitys (3/5): Tämä kuuluu niihin kategorioihin, joiden päälle Rascatemia ei oikein ymmärrä. Pysti menee Whiplashille, koska siinä on muita ehdokkaita enemmän kyse juuri äänistä.

Äänitehosteet (2/5): Sama juttu, ei Rascatemian erityisalaa. Pysti Interstellarille, jottei se jää ihan ilman. Rascatemia tykkäsi siitä.

Whiplash

Kappale (5/5): Tämän vuoden biisiehdokkaat ovat Rascatemian mielestä toinen toistaan kamalampia ja mieli teki oksentaa niitä kuunnellessa. Positiivisesti joukosta erottui "Lost Stars" Uusia alkuja -elokuvasta.

Musiikki (4/5): Rascatemia lämpeni pohjoismaiselle: islantilainen Jóhann Jóhannsson on ensimmäistä kertaa ehdolla ja nappaa Rascalin mukaansa elokuvasta Kaiken teoria.

Lyhytanimaatio (1/5): Rascatemia katsoi kaikista ehdokkaista trailerit, mutta ainoastaan yksi ehdokkaista löytyi kokonaisuudessaan YouTubesta. Sanomattakin ja jo trailereiden perusteella on selvää, että kyseinen ehdokas putsasi pöydän ja vei Rascatemian sydämen. Palkinnon takana seisovat myös Armani ja Mustakaapu. Leffassa tarkastellaan koiran näkökulmasta tapahtumia isännän elämässä ja koiralle tapahtumat näyttäytyvät ennen kaikkea ruoan kautta. Herkullinen, oivaltava ja ylisöpö elokuva. Palkinnon saa Disneyn Feast!

Feast

Sovitettu käsikirjoitus (3/5): Kaiken teoria. Rascatemiaan vetosi leffan herkkyys ja parisuhdekeskeisyys.

Alkuperäinen käsikirjoitus (5/5): The Grand Budapest Hotel. Tässä kategoriassa Rascatemia ei löytänyt suurta suosikkia ylitse muiden, joten palkinto menee ihan nokkelalle, näppärälle ja hassulle elokuvalle.

Naissivuosa (3/5): Tässäkään kategoriassa Rascatemialla ei ole suurta suosikkia - lukuunottamatta Meryl Streepiä, joka on kestosuosikki, mutta jonka leffaa Rascatemia ei ole nähnyt. Rascal menee Patrcia Arquettelle leffasta Boyhood.

Miessivuosa (4/5): Rascal menee J. K. Simmonsin painajaismaiselle opettajalle elokuvassa Whiplash. Ei tarvinne perustella.

Boyhood

Naispääosa (2/5): Rascatemiaa harmittaa, että toistaiseksi näkemättä on jäänyt Wild ja Still Alice, joissa potentiaalisesti on vahva naispääosa ja joiden kummankin ehdokkaat, Reese Witherspoon ja Julianne Moore, kuuluvat Rascatemian kestosuosikkeihin. Samoin kuuluu Marion Cotillard, jonka ehdokasleffa Kaksi päivää, yksi yö jäi niinikään näkemättä. Rascatemia kuitenkin iloitsee saadessaan täten palkita uuden suosikkinsa, Felicity Jonesin elokuvasta Kaiken teoria.

Miespääosa (4/5): Tämä on niin Rascaleissa kuin Oscareissa luultavasti suurin pähkinä purtavaksi, sillä miespääosakategoriassa on nähty kerrassaan huikeita suorituksia Michael Keatonin comebackista Steve Carellin nenään. Rascatemian sydämen vei kuitenkin nuori Eddie Redmayne roolillaan Stephen Hawkingina Kaiken teoriassa. Redmayne vei roolista kotiinsa jo Baftan, mutta onhan Rascal-pysti paljon hienompi!

Kaiken teoria

Ohjaus (5/5): Kenties jonkinlaisena mustana hevosena ohjauspystin voittajaksi nousee toistaiseksi lähes Rascaleitta jäänyt Foxcatcher. Tämän kategorian leffoista Rascatemia yksinkertaisesti piti siitä eniten.

Elokuva (6/8): Joko arvasitte? Rascatemian valinta vuoden 2014 parhaaksi elokuvaksi on...

...Kaiken teoria!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Tylsimmän elokuvan Oscar menee...


The Imitation Game (2014)

On hieman kyseenalaista voinko edes sanoa nähneeni The Imitation Gamen, sillä nukuin melkein surutta suunnilleen keskimmäiset 40 minuuttia. Mielestäni näin kuitenkin kaiken olennaisen, sillä itse "juoni", natsien koodin purkaminen, ei ole kovin kiinnostava. Vaikka rehellisesti sanoen leffassa ei ole juuri mitään muutakaan kiinnostavaa. Alan Turing (Benedict Cumberbatch) on sosiaalisesti lahjaton lähes-autisti matikkanero, joka kerta kaikkiaan on liian vastenmielinen tyyppi minkään elokuvan päähenkilöksi. Hänen työtoveriaan esittävä Keira Knightley kuuluu inhokkilistani kärkeen kirkkaasti edelle ketään muuta ja hänellä tuntuu olevan joka roolissa samat ärrrrrrsyttävät maneerit. Tällä kertaa Keiran ärsyttävyys ei kuitenkaan varastanut koko show'ta - ihan kuin tämä olisi jopa vähän parantunut näyttelijänä(?).

Kaiken kaikkiaan leffa on ensinnäkin älyttömän tylsä, toiseksi täynnä kliseitä ja kolmanneksi sen näyttelijät eivät sytytä millään tasolla. Kenties heidän osaltaan missasinkin jotain olennaista nukkumalla melkein puolet leffasta, koska en parhaimmalla tahdollakaan saata ymmärtää, millä rahkeilla tästä on näyttelijöiden Oscar-ehdokkuudet ansaittu.

The Imitation Gamea on vertailtu paljon Kaiken teoriaan, joka sekin kertoo tiedemiehestä ja perustuu tositapahtumiin. Siinä missä The Imitation Game keskittyy enimmäkseen tympeään koodinpurkutouhuun, on Kaiken teoria ennen kaikkea henkilökuva ja voisi jopa sanoa, että parisuhdekuva, sillä niin tärkeää osaa Stephen Hawkingin vaimo Jane siinä näyttelee. Elokuvilla ei siis mielestäni ole lopulta mitään yhteistä kuin että Dome.fi lyttäsi molemmat - toisen ansaitusti ja toisen kyynisyyttään. Näin Aki Lehti kirjoittaa:
"Jostain käsittämättömästä syystä The Imitation Game on ehdolla kahdeksan Oscar-palkinnon saajaksi. Jos elokuva-akatemia jakaa pystejä nykyään keskinkertaisuuden perusteella, niin The Imitation Game on varma voittaja.
Tämä elokuva on nähty ennenkin. Viimeksi pari viikkoa sitten, jolloin sen nimi oli Kaiken teoria. Oscar-ehdokkaaksi pääsee helpoiten tekemällä elokuvan tietyn kaavan mukaan. Esimerkiksi kertomus poikkeusyksilöstä, arkielämässä huonosti pärjäävästä nerosta toimii melkein aina. Jos tarina kertoo oikeasta ihmisestä, niin sitä parempi."
 Komppaan.

Oscar-elokuvien katselu-urakka alkaa olla lopussa. Viikonlopun aikana blogissa luvassa ainakin perinteikäs Rascal-gaala ja Oscar-ennuste. Pysykää kyydissä!

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kolme kovaa


Birdman (2014)

Tätä olen kaikista Oscar-ehdokasleffoista joutunut sulattelemaan pisimpään. Pääni lyö suorastaan tyhjää jos kysytään, mitä ajattelin Birdmanista. Ohjaaja Alejandro González Iñárritun aiemmat leffat 21 grammaa ja Biutiful tekivät minuun aikanaan roimasti suuremman vaikutuksen, vaikka Birdmania varmaankin yleisesti ottaen pidetään hänen uransa huippuna tähän mennessä.

Parikymmentä vuotta aiemmin supersankarileffojen Birdmanina tunnettu Riggan Thomson (supersankarileffoista Batmanina tunnettu Michael Keaton) yrittää nyt Broadway-näytelmän ohjaamalla ja pääosittamalla pelastaa uransa, maineensa ja mielenterveytensä. Siinä missä Riggan kuitenkin on jäänyt Birdmanin vangiksi, tuntuu myös Birdman jääneen Rigganin kahlitsemaksi. On kuin rooli ja näyttelijä olisivat saman henkilön kaksi eri persoonaa. Birdman puhuu Rigganin pään sisällä ja marisee nykyisen elämän banaaliutta, samalla kun antaa Rigganille yliluonnollisia kykyjä esimerkiksi siirrellä tavaroita niihin koskematta. Tai no, tuskinpa antaa, eiköhän Riggan kuvittele koko jutun.

Rigganilla tuntuu olevan näytelmässä pelissä koko omaisuus ja sen ohella elämä, minkä vuoksi siitä on tultava täydellinen. Kun toisen tärkeän miesnäyttelijän roolisuoritus ontuu, Riggan (tai Birdman) hoitelee tämän pois tieltä. Tilalle saadaan ensihetkestä alkaen äimistyttäviä näyttelijänlahjoja ja roolin hallintaa osoittava Mike (Edward Norton). Tämän ego osoittautuu kuitenkin kenraaliharjoituksessa jopa suuremmaksi kuin Birdmanin ja alkaa vahvasti vaikuttaa, että koko näytelmästä tulee pannukakku.

Rigganin vasta huumevieroituksesta päässyttä tytärtä näyttelee Emma Stone, joka ansaitsi suhteellisen pienestä sivuosastaan Oscar-ehdokkuuden. Naomi Watts nähdään jälleen yhdessä mitäänsanomattomassa roolissa. (Argh! Naomille kunnon töitä!!!) The Grand Budapest Hotelin ohella Birdman kahmi tänä vuonna kaikkein eniten Oscar-ehdokkuuksia (9 kappaletta), eikä varmaankaan tule jäämään ilman pystejä.

Jollain tasolla tykkäsin leffasta, eikä se ainakaan missään nimessä ole tylsä. Toisella tasolla se taas kuuluu siihen kategoriaan elokuvia - kuten ehkä suurin osa leffoista - jotka eivät vain mitenkään kosketa minua henkilökohtaisella tasolla. Emotionaalisesti Birdman tuntuu kaikesta huolimatta jäävän pintaraapaisuksi ja hahmot etäisiksi ja epätykättäviksi. Riggan toki herättää sääliä, mutta sääliin sisältyy aina aimo annos vastenmielisyyttä.

Toim. huom. Biutifulia käsittelevässä blogitekstissäni olen vuonna 2011 pohdiskellut, mahtaako olla uusi trendi olla antamatta elokuville enää suomenkielisiä nimiä. Nyt olen varma siitä. Suomenkielisten nimien määrä on takuulla vähentynyt entisestään neljässä vuodessa. Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaiden joukosta vain yhdelle (Kaiken teoria) on annettu sellainen.


Grand Budapest Hotel (2014)

Jos ihmiset pitäisi jakaa karkeasti kahteen ryhmään jollain mielivaltaisella perusteella, hyvä lähtökohta voisi olla jakaa heidät niihin, jotka pitävät Wes Andersonin elokuvista ja niihin, jotka eivät pidä. (Coenin veljekset olisivat toinen hyvä jaottelija.) Minä en sanottavammin pidä. Niinpä odotin väkinäistä kärsimystä ja vähintäänkin välinukahdusta leffan aikana, kuten Moonrise Kingdomin kanssa kävi. Niinpä olinkin yllättynyt siitä, että melkeinpä tykkäsin leffasta enemmän kuin Birdmanista. Ja vaikka nyt en suuria sanoja suonut sillekään, on tämä suuri edistysaskel suhteessani Wes Andersoniin.

Kaikista kivointa leffassa on se, että se on niin pinkki ja söpö. Lisäksi siinä on selkeä konstailematon veijarijuoni ja liuta äärimmäisen tunnettuja näyttelijöitä. Naisia leffassa ei tosin ole kuin yksi, joten heippa Bechdel! Juonessa ei sinänsä ole mitään erityisen kummastuttavaa tai kiinnostavaa, joskin hauskat pikku episodit siivittävät tarinaa ihan lennokkaasti eteenpäin. Mielestäni parasta leffassa on se, miltä se näyttää. Tätä aspektia olen välillä onnistunut aiemminkin arvostamaan Andersonin elokuvissa.

Myös Grand Budapest Hotelia pidetään kaiketi yleisesti ohjaajansa uran huippuna, mistä myös sen saamat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta kertoo. Tällä kertaa täytyy todeta, että olen samaa mieltä.


Nightcrawler (2014)

Moni lienee pettynyt siihen, ettei Nightcrawlerille irronnut enempää kuin yksi Oscar-ehdokkuus (käsikirjoituksesta), sillä leffa on niittänyt mainetta ja positiivisia arvosteluja melkein yhtä lailla kuin tämän postauksen muut elokuvat. Sanon jo alkuun, että tämä kuuluu myös siihen kategoriaan, joka ei tarjoa minulle mitään henkilökohtaista kosketuspintaa. Mutta näistä kolmesta elokuvasta Nightcrawler kuitenkin oli suosikkini.

Jake Gyllenhaal on uskottava ja uskomattoman creepy Lou Bloomina, joka työkseen metsästää mahdollisimman makaaberia videokuvamateriaalia onnettomuuspaikoilta. Sitä tekemällä Lou saa vihdoin arvostusta ja kunniaa, joita on kaikesta päätellen joutunut turhaan aiemmin elämässään kärkkymään. Videomateriaalinsa hän myy Ninalle (Rene Russo), jonka uutiskanava kamppailee katsojaluvuista epätoivoisesti. Kun Lou saa jalkansa oven väliin, tarjoutuu hänelle tilaisuus tehdä kauppaa ja saavuttaa muutakin kuin rahaa.

Kyse onkin ennen kaikkea moraalittomuudesta ja siitä, kuinka ihminen lopulta on aina yksin ja ainoastaan omaa etuaan häikäilemättä tavoittelemalla voi edetä elämässä. Harmillista, ettei Loun hahmon historiaa avata ollenkaan, eikä tämän henkilökohtaiseen elämään vaikuta ennen maineikkaan uran alkua kuuluneen muuta kuin huonekasvi. Epäilemättä Lou on psykopaatti ja kykenemätön aitoihin ihmissuhteisiin. Siihen ei kuitenkaan kovin syvällisesti pureuduta, vaan teot puhuvat puolestaan. Nightcrawler on synkeä elokuva, niin teemoiltaan kuin visuaalisesti, sillä nimensä mukaisesti siitä suurin osa tapahtuu yössä. Ainoa valonpilkahdus on seurata Gyllenhaalin huikeaa näyttelijäntyötä.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Rakkauden, haikeuden ja vaikeuden teoria


Kaiken teoria (The Theory of Everything) (2014)

Sanotaan, että jokaisen suurmiehen takana on nainen. Niin myös Stephen Hawkingin tapauksessa. Kaiken teoria perustuu Hawkingin entisen vaimon Janen muistelmateokseen Travelling to Infinity: My Life with Stephen. Niinpä kyseessä ei olekaan suurmiehen suurtekoja painottava elämäkertaelokuva, vaan fokus on ennen kaikkea Stephenin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) parisuhteessa. Jane on tässä tarinassa vähintään yhtä suuressa ellei suuremmassakin roolissa kuin Stephen. Siksi jotkut (mies)kriitikot kenties ovat päätyneet tituleeraamaan elokuvaa tylsäksi ja jopa tyhjänpäiväiseksi tai turhaksi.

Totta kyllä, elokuva ei valista maallikkoa juurikaan siitä, mikä Stephen Hawkingin merkitys maailmankaikkeudelle on. Kaikesta päätellen tällä on erittäin hyvin toimivat aivot, mutta niiden aikaansaamista mullistavista ajatuksista en ole leffan nähtyäni yhtään sen enemmän kärryillä kuin aiemminkaan. Niistä kärryille päästäkseen pitää siis lukea Hawkingin kirjoja (vaikka epäilen vahvasti, etteivät omat aivoni taipuisi siihen). Mielestäni on kuitenkin vähintäänkin yhtä kiinnostavaa tietää, millaista elämä suuren neron vaimona sitten on.


Stephen ja Jane tapaavat Cambridgessa opiskelijabileissä 1960-luvulla. He tuskin ehtivät alkaa rakastua, kun Stephen jo kaatuu keskelle kampusta ja saa kuulla sairastavansa ALS-tautia, joka tulisi lopulta viemään häneltä niin liikunta- kuin puhekyvynkin. Eliniänodote diagnoosin saamisen jälkeen on kaksi vuotta. Vastarakastunut Jane haluaa Stephenin vastusteluista huolimatta saada kaiken sen ajan mikä saatavissa on ja pariskunta kirmaa nilkuttaa alttarille. Sukupuolielämään motoneuronitauti ei suoranaisesti vaikuta ja Jane tuleekin raskaaksi joka kerta kun katsoo Stepheniä kunnolla silmiin. Lasten lukumäärän lisääntyessä ja Stephenin taudin edetessä arki käy Janelle yhä raskaammaksi. Stephen kieltäytyy palkkaamasta hoitajaa ja haluaa loppuun asti leikkiä normaalia perhettä.

Janen ollessa kaikesta päätellen uupumuksesta pimahtamaisillaan tämän äiti (Emily Watson) ehdottaa hänelle liittymistä kirkkokuoroon. Tunti viikossa, edes pieni hengähdyshetki omaishoitajan arjessa. Jane ystävystyy pian kuoronjohtaja Jonathanin (Charlie Cox) kanssa ja tämä alkaa viettää Hawkingin perheen kanssa aikaa nostaen siten painoa Janen hartioilta. Ja tietäähän sen mitä siitä seuraa.

Leffassa ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä, se ei ole maaginen, tarunhohtoinen tai nerokas. (No okei, ehkä hetkittäin maaginen.) Se on hyvin perinteisin ja varmoin ottein ohjattu kaikkien aikojen Oscar-tyrkky - se on musiikkiaan myöten niin ilmeinen Oscar-voittaja, ettei se edes ole enää ilmeinen. Ymmärrän hyvin sitäkin väestön osaa joka ei innostu Kaiken teoriasta ollenkaan. Olen kuitenkin itse miettinyt sitä elokuvateatterista poistuttuani lähes herkeämättä 30 tunnin ajan - se tuli jopa uniini. Jostain syystä jäin lumoihin leffan maailmaan, Janen ja Stephenin mahdottomaan ja silti hetkittäin hyvinkin onnelliseen ja ennen kaikkea uskomattoman sitkeään suhteeseen.


Elokuvan painopiste on niin vahvasti parisuhteessa, ettei sellaista useinkaan elokuvissa näe. Tyypillisessä juonessahan tavataan, rakastutaan, väärinkäsitetään, erotaan ja palataan yhteen, eikä todellista arkea moisessa kohelluksessa ehditä juuri elää. Ehkä siksi leffa on niin voimakas kokemus paatuneelle romantikolle. Toinen syy ovat näyttelijät. Eddie Redmayne on Stephen Hawking, jota tulkitsee uskomattomalla herkkyydellä silloinkin, kun ilmaisukeinot ovat ruumiinvamman seurauksena erittäin rajatut. Felicity Jonesin lumoissa olen ollut siitä asti kun näin Like Crazyn ja hän on myös Kaiken teorian sielu ja sydän.

Kaiken kaikkiaa tykkäsin leffasta hullun lailla ja jonotan ensimmäisenä varausjonossa mikäli Jane Hawkingin muistelmat suomennetaan. Gaalojen suhteen on vielä aikaista tarkkoihin ennustuksiin (vaikka Oscareihin on juuri nyt enää tasan kaksi viikkoa!), mutta pysteittä leffa tuskin tulee jäämään Oscar- ja Rascal-gaaloissa.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Verta, hikeä ja kyyneliä


Whiplash (2014)

"Genius is one percent inspiration and ninety-nine percent perspiration." - Thomas A. Edison

Tästä elämänviisaudesta ammentaa myös ohjaaja Damien Chazellen toinen pitkä elokuva. Se perustuu ohjaajan aiemmin tekemään samannimiseen lyhytelokuvaan. 19-vuotias Andrew Neyman (Miles Teller) opiskelee ensimmäistä vuottaan jazz-konservatoriossa. Hänen tavoitteensa rumpalina on olla Yksi Suurista. Lahjojakin Andrew'lla on, mutta niitä tärkeämpää on kova työ. Koulun pelätyin opettaja Terrence Fletcher (J. K. Simmons) näkee Andrew'n potentiaalin ja pyydystää tämän bändiinsä vararumpaliksi. Fletcher on erittäin tiukka opettaja, joka ei salli yhtyeensä hävitä kilpailuja, eikä harjoituksissa ole sijaa harjoittelulle. Jos et osaa, itket ja osaat. Tai saat tuolin päähäsi. Onneksi Andrew ei ole lannistuvaa tyyppiä, vaan ryhtyy työskentelemään ankarasti tehdäkseen Fletcheriin vaikutuksen. Hän ajaa itsensä äärirajoille treenatessaan sormet veressä ja hiki roiskuen, eikä salli itselleen edes tyttöystävää, joka olisi vain tiellä hänen matkallaan kohti suuruutta.

Elokuvan vaikuttavuus koostuu pitkälti huutamisesta ja kiroilusta, ponnistuksen viemisestä äärirajoille ja jopa niiden yli ja ahdistuneesta jännityksestä, jota aluksi naiivin ja viattoman Andrew'n puolesta joutuu jatkuvasti tuntemaan. Fletcherin rooli on kuin tehty J. K. Simmonsille, jota laajalti jo pidetään varmana miessivuosapystin voittajana Oscareissa. Miles Teller on myös hyvä herkkänä, mutta määrätietoisena Andrew'na ja jäi luultavasti vaille Oscar-ehdokkuutta vain siksi, että Simmos varastaa koko show'n.

Fletcherin hahmo on vaikuttava niin ulkoiselta habitukseltaan kuin opetusmetodeiltaankin. Ainoastaan muusikoille yleensä ominainen herkkyys ei Fletcheriltä oikein luonnistu. Toki mukaan on pitänyt kirjoittaa kohtaus, jossa tämä näyttää pehmeän puolensa, mutta kontrastina kaikelle muulle se tuntuu lähinnä teeskentelyltä. Fletcher on ennen kaikkea orjapiiskuri vailla inhimillisyyttä, mikä vain korostuu huimaa loppuhuipennusta kohti mentäessä. Tällaisten opettajahahmojen julmuus perustuu usein siihen, että he ovat kokeneet elämässään jotain ikävää, kuten menettäneet rakkauden, tulleet sitten koviksi ja paenneet työhönsä - tai olleet itse aivan hilkulla menestyä ja katkeroituneet, koska eivät ole olleet tarpeeksi hyviä ja alkaneet sitten kostaa sen lahjakkaille oppilailleen. Whiplashissa ei sorruta tähän kliseeseen eikä Fletcherin yksityiselämään puututa. Hänellä vaikuttaa olevan vain yksi tavoite: jalostaa oppilaitaan kärsimyksen kautta tavoittelemaan suuruutta.

Leffassa on tiivis tunnelma ja loistava tempo, eikä se pitkästytä hetkeksikään, vaan loppuu kenties jopa hieman liian aikaisin. Whiplash on Hank Levyn kappale, jota elokuvassa harjoitellaan ahkerasti. Se tarkoittaa myös piiskaniskuvammaa.