tiistai 29. syyskuuta 2015

Kesän loppu



Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014)

Koskinen on muutaman työkaverinsa kanssa lähtenyt yllytyshulluna Sydneyyn juoksemaan maratonia. Reitin varrella hän kuulee naisen huutavan hänelle suomeksi tarvitsevansa apua ja että kyse on ihmishengestä. Koskinen ei olisi Koskinen jos hän ei lomalla toisella puolella maapalloakin vainuaisi rikoksia. Pian hän on korviaan myöten sekaantunut suomalaisten siirtolaisten tiiviisiin mutta varsin vieraanvaraisiin kuvioihin ja selvittelee nuoren tytön katoamistapausta ilman minkäänlaisia valtuuksia.


Osa kirjasta on kerrottu poikkeuksellisesti rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin näkökulmasta käsin. Hän selvittelee Tampereella Kaation kanssa teinipojan pahoinpitelyjuttua, mutta päätyy sen ohessa tutkimaan Koskisen Australian-keissiä Suomesta käsin. Idea kurkistaa Ullan tajuntaan on sinänsä hyvä, mutta Jokinen ei mielestäni onnistu naisen tajunnan kuvaamisessa erityisen hyvin. Ulla, joka yleensä on paljon moniulotteisempi hahmo, typistyy tämän pään sisään katsottaessa hylätyksi ex-vaimoksi, Koskiseen teinityttömäisesti ihastuneeksi naiseksi ja huolestuneeksi äidiksi, joka ei pysty pitämään hysteerisiä tunteitaan kurissa edes töissä, vaan päätyy kuulustelussa läpsimään ylimielistä teinipoikaa. Koskisen ja Ullan välinen jännite vaikuttaa todella korostuvan vasta kun heidän välissään on koko maapallo ja väärään numeroon karannut tekstiviesti saa Koskisen lopulta ainakin hetkellisesti kohtaamaan niin omansa kuin Ullan tunteet.


Kirja tuntuu tapahtumien osalta jäävän pahasti kesken, sillä vaikka Australiassa kadonneen suomalaistytön tapaus ratkeaakin, aukeaa Suomessa toinen vastaavanlainen tapaus Koskista odottamaan. Muuten kirja täytti odotukset, sillä vaikka on aina pettymys kun Koskinen ei työskentele Tampereella eikä tuttujen työkaverien kanssa, Mustat sydämet on omalla laillaan hauska ja sympaattinen road trip -tarina. Siinä korostuu yhteisöllisyys ja yhteisen historian merkitys, kun Australiaan vuosikymmeniä sitten muuttaneet suomalaiset tapaavat toisiaan uudelleen ja pääsevät muistelemaan menneitä.


Kyseessä oli toiseksi viimeinen komisario Koskisesta toistaiseksi kirjoitettu kirja. Tein uusimmasta kirjasta varauksen kirjastoon, mutta megalomaanisen jonon vuoksi seuraavaa postausta Koskisen tiimoilta joudutte odottamaan määrittelemättömän ajan. Kaiken kaikkiaan kesä Koskisen kanssa on ollut miellyttävä projekti ja suosittelen Jokisen tuotantoon vielä tutustumattomille vastaavaa vaikkapa talvi-iltojen iloksi. Koskisissa riittää niin hiuskarvoja nostattavia hetkiä, jäyhää huumoria, yhteiskunnallisiin epäkohtiin osoittelua, kuin tamperelaista paikallisväriäkin.


Koska tämä kirja sijoittuu Australiaan, enkä ole käynyt siellä, haluan omistaa tämän postauksen kuvituksen lähistöllämme viime joulun aikaan tuhopoltetulle vallatulle talolle. Ja loupuksi lista suosikkikoskisistani.

Top 3 Komisario Koskinen -kirjat

1. Hervantalainen
2. Koskinen ja taikashow
3. Hukan enkelit


maanantai 28. syyskuuta 2015

Koskinen: Nauti kirjana tai suoraan korvaan!


Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (2008)

Ehti vierähtää jo jonkin verran aikaa kun luin tämän ja ehdin jo tempaista Mustat sydämetkin perään, joten plaraan nyt nopeasti läpi tämän ja ne kirjat, jotka jäivät välistä lukukierroksella, koska olen kuunnellut ne aiemmin äänikirjoina.

Tämän teoksen tapahtumat sijoittuvat Koskisen kotikonnuille Hervantaan. Rappioalkoholistit alkavat kupsahdella mystisesti ja aluksi tapahtumien epäillään johtuvan huonosta itäviinasta. Hiljalleen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku raivaa deekuja pois tieltä tarkoituksella. Mutta kuka sellaista tekisi? Hervanta-aktivisti, joka haluaa siivota kadut epäsiististä roskaväestä, yhteiskunnalle katkeroinunut entinen professori ja nykyinen deekujengin johtaja, vai joku ihan muu? Koskinen ei malta pitää näppejään erossa jutusta, vaikka on lomalla ja ansaitsisi sen vuoksi työtoveriensa mielestä hullun paperit. Myös Linnean kanssa syntyy kränää kun Koskinen jostain käsittämättömästä syystä viettää aikaansa mieluummin töissä kuin tämän kanssa lomaillen. Mutta minkäpä leopardi pilkuilleen mahtaisi.

Muistaakseni kirja oli ihan perusjännä Koskinen, jossa tekijä ja motiivi pysyivät aika pitkälle piilossa. Tarina huipentuu dramaattiseen takaa-ajokohtaukseen, josta ei jännitystä puutu.


Seppo Jokinen: Lyöty mies (novellikokoelma) (2009) (kuunneltu äänikirjana)

Novellikokoelma etenee kronologisesti muttei ole tarkasti aikaan sidottu, eivätkä tarinat liity toisiinsa muuten kuin Koskisen osalta. Jos olisin odottanut vuoden uutta kirjaa Seppo Jokiselta, olisin vakavasti pettynyt saadessani käsiini tämän. Novellit eivät vain kertakaikkiaan ole yhtä jännittäviä tai kiinnostavia kuin kokonainen romaaniksi rakennettu rikosjuttu. Koskisen yksityiselämässä tapahtuu varsin surullinen käänne kirjan lopussa.


Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu (2010) (kuunneltu äänikirjana)

Kaksi bisnesmiestä kahnailee keskenään ja ajautuu sellaiseen koston kierteeseen, ettei hommassa ole enää mitään tolkkua. Samalla mummonkolkkailujengi varastaa lompakoilta vanhuksilta ja sen palvelukseensa pestaama teinipoika kuolee traagisesti. Koskisen vainu ei petä, vaan pelkkien aavistusten ajamana hän rakentelee palapelin kokoon, Ei voi kuin ihailla.


Seppo Jokinen: Ajomies (2011) (kuunneltu äänikirjana)

Rikostoimittaja löydetään ammuttuna Tampereelta. Juttu vie Koskisen ja Palosen Kaijan jopa Norjaan asti selvittelemään norjalaisten hiihtäjien doping-kuvioita. Samalla Koskinen kuitenkin vainuaa kaiken taustalla vuosikymmenten takaisia vääryyksiä, joita oikoessaan tulee ratkaisseeksi toisenkin kylmenneen jutun.


Seppo Jokinen: Hervantalainen (2012) (kuunneltu äänikirjana)

Pahoinpitelyjen sarja kummastuttaa tutkijoita Tampereella. Kotisairaanhoitaja osoittautuu avaintodistajaksi ja poliisitalon sisällä kuohuu. Koskisen pomo joutuu leikkauksen vuoksi loputtomalle sairaslomalle ja hänen saappaisiinsa astuu nuori nainen, joka nyrpistää nenäänsä niin ihanasti. Mielestäni Hervantalainen on yksi kaikkien aikojen parhaista Koskisista.


Seppo Jokinen: Vihan sukua (2013) (kuunneltu äänikirjana)

Vihan sukua oli ensimmäinen Koskinen jonka koskaan kuuntelin ja jostain syystä sen on jäänyt ainoaksi, jota en ole kuunnellut kertaakaan sen jälkeen. Tarina sijoittuu useille vuosikymmenille ja kyse onkin siitä, miten vihalla on pitkät jäljet aina tulevaisuuteen asti. Muistan kuunnellessani ihmetelleeni, että ovatpa nykydekkarit syvällisiä. Tämä kenties onkin niitä syvällisimpiä Koskisia. Uhreille annetaan poikkeuksellisen paljon sivutilaa ja tunteita ruoditaan antaumuksella. Pitäisi kuunnella tämä uudelleen, koska muistikuvani ovat hyvin hataria.


Lopuksi sanottakoon kaikista äänikirjoista, että niiden lukija Ola Salo on lukijana aivan loistava ja tekee kunniaa ennen kaikkea Pekin krooniselle äänihuulten tulehdukselle. Lukijalla on äänikirjojen suhteen aivan valtavan suuri merkitys sille, jaksaako niitä kuunnella. Ja vaikka Koskiset itsessään ovatkin hyviä tarinoita, olisi monotoninen lukija saattanut katkaista suhteeni Sakariin heti alkuunsa. Sen sijaan Ola Salo toi meidät yhteen, piti meidät yhdessä ja kun siirryin äänikirjoista kirjoihin, luen joskus mielessäni Pekin repliikit Salon kähinää imitoiden. Olen jaksanut kuunnella osan Salon lukemista Koskisista jo viiteen kertaan läpi ja suosittelen kokemusta kaikille äänikirjoista kiinnostuneille.


Tähän postaukseen on kuvitukseksi satunnaisia, aiemmin Instagramissa julkaistuja kuvia Tampereelta.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Mieletön mieli


Inside Out - Mielen sopukoissa (2015)

Vuoden kohkatuin animaatio on täällä. Yleensä skippaan animaatiot suosiolla ohjelmistosta, koska tarjolla on aina jotain mielenkiintoisempaa. Vaikka useimmat nykyanimaatiot ovat söpöjä ja myös nokkelia ja hauskoja, mahtuu niihin lähes aina kerrassaan liikaa sietämätöntä kohellusta. Nyt tartuin kuitenkin tilaisuuteen paeta koiranpentuparatiisista (krhm) hetkeksi, kun ystäväni pyysi minua katsomaan tätä elokuvaa, jota hän omien sanojensa mukaan oli odottanut vuoden. Koska leffalle lienee luvassa vähintään yksi Oscar-ehdokkuus, tunnen tarpeelliseksi myös kirjoittaa siitä jotain.

Elokuva sijoittuu pääosin 11-vuotiaan Riley-tytön mieleen, siis pään sisäpuolelle. Mielen päämajassa huseeraavat viisi päätunnetta, jotka on personifioitu erivärisiksi animaatiohahmoiksi. Pomona toimii Ilo, jonka asemasta tärkeimpänä tunteena kaikki ovat yksimielisiä. Hänen lisäkseen päämajassa huseeraavat Suru, jota lähinnä pyydellään olematta sekaantumatta asioihin, Pelko, joka vastaa Rileyn turvallisuudesta, Inho, jonka avulla vältetään esimerkiksi myrkytystapaukset ja Kiukku, jota kai sitäkin johonkin tarvitaan.

Ongelmat Rileyn mielessä alkavat kun tämä perheineen muuttaa vanhasta rakkaasta kodistaan Minnesotasta San Fransiscoon, jossa onnistutaan pilaamaan pizzakin. Rileyn ystävät, lätkäharrastus, turvallisuudentunne ja tutut ympyrät jäävät taakse. Seuraa vaikea ajanjakso tytön elämässä. Mielen komentokeskuksessa ongelmia alkaa aiheuttaa Suru, jonka kosketellessa Rileyn kullanhohtoisia muistoja (jotka näyttävät keilapalloilta) niihin tarttuu tästä sinistä sävyä: iloiset muistot värittyvät surulla - tunne, jota aikuiset nimittävät melankoliaksi. Ilon yrittäessä pitää Surua peukaloimasta Rileyn muistoja seuraa lievästi kohellusta, jonka seurauksena sekä Ilo että Suru imeytyvät putkea pitkin pois päämajasta syvälle mielen sopukoihin. Rileyn käyttöön jäävät siten Pelko, Inho ja Kiukku, eikä sellaisella tunnevarastolla taatusti synny uusia positiivisia muistoja.


Leffasta suurin osa kuluu siis siihen, että Ilo ja Suru yrittävät löytää tiensä takaisin päämajaan ennen kuin kaikki romahtaa. Rileyn persoonallisuutta rakentavat saaret vajoavat yksi kerrallaan jäljellä olevien tunteiden yrittäessä epätoivoisesti paikata elintärkeän Ilon jättämää aukkoa komentokeskuksessa. Mielen sopukoissa Ilo ja Suru joutuvat taistelemaan henkestä edestä, jotteivät joutuisi Unohduksen laaksoon, mistä ei paluuta ole. He tapaavat Rileyn hylätyn ja yksinäisen mielikuvitusystävän, vierailevat Unistudiolla, jossa Rileyn unet ohjataan, näytellään ja kuvataan, sekä tapaavat työntekijät, jotka vastaavat muistojen pysyvästä hävittämisestä ja mieleenpalauttamisesta.

Rileyn mieli on äärimmäisen mielenkiintoinen paikka ja pitää sisällään vaikka mitä jännittävää. Leffa tarjoaakin loputtomasti näppäriä oivalluksia ja hauskoja hetkiä, eikä kohelluksen määrä mielestäni ole ollenkaan kestämätön. Leffa on ihanan pirteä väritykseltään ja visuaalisesti muutenkin älyttömän hieno. (Armani jaksaa edelleen jupista tietokoneella tehtyjen animaatioiden tietokoneellatehtyneisyydestä [keksin sanoja], mutta vaikka kuinka tykkäänkin vanhoista Disney-elokuvista, ovat useimmat tietokonetekeleetkin mielestäni upeita.)

Vaikka heti alkuun tuli todettua, etten juurikaan animaatioita katsele, eikä tällä lausunnolla siten ole juurikaan virkaa, on sanottava, että kyseessä on takuulla paras pitkä animaatioelokuva, jonka olen nähnyt viiteentoista vuoteen. Oscar-ehdokkuuksien suhteen viime vuosina ovat pärjänneet mm. Rango (tylsä kuin mikä) ja Toy Story 3 (hyvä kuin mikä), sekä Frozen - Huurteinen seikkailu, josta myös kohkattiin (ja kohkataan muuten edelleen) tolkuttomasti, mutta joka on jäänyt näkemättä. Toy Story 3 oli viisi vuotta sitten toinen animaatioelokuva ikinä, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi ja vaikka vielä on aivan liian aikaista minkäänlaisille Oscar-povauksille, uskoisin Inside Outilla voivan olla mahdollisuuksia samaan. 365 kulttuuritekoa suosittelee!

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Tesoma, ostokeidas


Seppo Jokinen: Viha on paha vieras (2007)

Komisario Koskinen törmää heti aamusta kummalliseen tapaukseen: joku on käynyt tuomassa nuoren miehen asuntoon Tesomalla hirttoköyden. Seuraavaksi samassa talossa asuva kaikkien inhoama kyylä löydetäänkin asunnostaan köydenjatkeena. Sitten ilmaantuu jälleen samassa talossa asuvan naisen viinipulloon myrkkyä. Ja niin edelleen. Raiskionkatu 6:ssa tapahtuu, eikä ihan vähän.

Enempää juonesta ei oikeastaan kannata kertoakaan. Mielestäni kyseessä on kuitenkin yksi kutkuttavimmista mysteereistä, joihin Koskinen on tähänastisella urallaan törmännyt. Olen aina tykännyt suljetun huoneen mysteereistä ja vaikkei tämä aivan tyylipuhtaasti sellainen olekaan, on syyllisen etsintä rajoittunut lähinnä saman talon asukkaisiin ja heidän tuttaviinsa. Persoonia ja kimurantteja suhteita taloon mahtuukin. Harva varmaan todellisuudessa juttelee naapureidensa kanssa niinkään paljon kuin Raiskionkatu 6:n asukkaat.


Olen huomannut, että useimmissa Koskisissa, ja sama pätee varmaan muihinkin dekkareihin, itse juttu, sen tapahtumat ja sen selvittely saattavat olla mestarillisesti rakennettuja, kiehtovia, koukuttavia ja päätä vaivaavia. Kun sitten tulee aika keriä koko tapahtumavyyhti auki ja paljastaa kuka kaiken takana on, luvassa on useimmiten pettymys. Harvemmin tekijän motiivi onnistuu olemaan sellainen, joka "oikeuttaisi" moisen mysteerin rakentamisen ja jännityksen nostattamisen sivutolkulla. Niin käy tässäkin tapauksessa. Silti kirja on lukunautinto, reilusti Koskisten keskitason yläpuolella ja viihdyttävä alusta loppuun.

Koskisen yksityiselämä on tässä kirjassa asettunut aika mukavasti uomiinsa. Linnean kanssa menee tasaisen hyvin, eikä suhdetta enää suuremmin käsitellä. Antti ja Silja rakentavat taloa ja talkoissa Koskinen tapaa myös Raijan uuden miesystävän, joka on vähällä saada kirveestä kun Koskisen temperamentti tuttuun tapaan kuohahtaa. Pekki on jälleen palannut isyysvapailta ruotuun, mutta Kaatio, joka edellisessä kirjassa joutui ampumaan pahiksen, on pitkällä sairaslomalla. Sen hän on käyttänyt supisuomalaiseen tapaan hukuttamalla murheitaan ja angstaamalla niin että tuore suhde Kaija Paloseen on vähällä lopahtaa lähtöruutuun. Tyypistä on huolissaan koko työyhteisö, mutta Koskisen yritys tsempata tätä karahtaa pahemman kerran karille. Tutkintasihteerinä toimii Tarun äitiysloman ajan Häyriskä, varsinainen pirttihirmu, josta koko Sorin väki toivoo pääsevänsä nopeasti eroon.


Tätä postausta varten kävimme Mustakaavun kanssa päivälenkillä Tesomalla. Löysimme Raiskionkadun, joka sijaitsee aivan Tesoman ostoskeskuksen vieressä, mutta arvatkaapa mitä: Raiskionkatu kutosta ei ole olemassa! Kadulla sijaitsevat lukuisat kerrostalot päättyvät numeroon 5. Olisihan se pitänyt arvata.

Sen sijaan ostoskeskus todellakin on paikallaan ja kirjassa kuvaillaan totuudenmukaisesti niin Pedro's Pubia kuin videovuokraamoakin (joka tosin on tainnut viimeisen vuoden sisällä lopettaa). Sen sijaan ostoskeskusta merkitsevässä tolpassa, johon on tai ei ole hirtetty nainen, on joko ennen ollut eri teksti kuin nykyään, tai sitten se on muutettu kirjaan.
"Torni näkyi kauas. Se oli toistakymmentä metriä korkea, kolmesta terästolpasta koostuva rakennelma. Ylhäällä tolppiin oli kiinnitetty kolmiomainen, kolmeen eri suuntaan näkyvä plakaatti. Vihreällä pohjalla oli kookas valkoinen pallo ja sen alla suureellinen teksti TESOMA, OSTOKEIDAS."
Tämän postauksen kuvat ovat siis Raiskionkatu 5:stä, joka ei millään tavoin liity Raiskionkatu 6:n fiktiivisiin tapahtumiin, sekä Tesomanjärven liikekeskukselta, joka ei - ainakaan enää - ole keidas.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Apinan raivolla


Seppo Jokinen: Hiirileikki (2006)

Kuten kuvasta näkyy, olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Kutsuttakoon häntä(ä) blogissa vaikka Dingoksi - kulttuuriviittausta unohtamatta. Uuden nelijalkaisen tulo on kiitettävästi jarrutellut bloggaustahtia ja hups vaan, edellisestä postauksesta on mennyt jo kuukausi. Ehdin Hiirileikin jälkeen lukea jo seuraavan Koskisen ennen kuin pääsin tätä kirjoittamaan, joten muistikuvani ovat hieman hataralla pohjalla. Kahlataan siis opus nopeasti läpi.


Koskinen ja kumppanit kohtaavat tapauksen, joka vaikuttaa tavalliselta puukotukselta. Sinkkumies saa veitsestä omassa eteisessään ja vannoo, että hyökkääjä oli tuntematon tunkeilija, joka kävi kimppuun apinan raivolla. Koskinen vainuaa kuitenkin palaneen käryä ja yhdistää rikoksen nopeasti toisella puolella Suomea tapahtuneeseen saunakuolemaan. Samankaltaisia juttuja ilmaantuu pian lisääkin ja kaikilla on yksi yhteinen nimittäjä: uhri on aina juuri ennen hyökkäyksen kohteeksi joutumistaan nostanut 20 000 euroa viidensadan seteleinä.


Juttu on varsin mielenkiintoinen, eikä sitä latista sekään, että osa kirjasta kerrotaan tekijän näkökulmasta käsin. Motiivit keriytyvät auki hiljalleen ja koko kuvio paljastuu vasta lopussa. Kyseessä on jopa poikkeuksellisen moninäkökulmainen Koskinen, sillä osaltaan tarinaa kerrotaan myös erään uhrin fokalisoimana. Prologin jälkeen varsinainen tarina alkaakin yksinäisen lehdenjakajan perspektiivistä, jo ennen kuin hän on rikoksen kohteeksi joutunutkaan:
"Aamun lehdet oli jaettu, kello vähän yli viisi ja matkaa kotiin vielä monta kilometriä. Arvi Maunukka polki vastapyryyn. Pakkasta oli liki parikymmentä ja lunta paksulti. Aurakaan ei ollut vielä syrjäkulmille ehättänyt. Mutta Arvi oli siihen tottunut. Kaikkeen tottui - pimeyteen, kylmyyteen, yksinäisyyteen. Yksinäisyys oli niistä pahin."

Tarina on kaikin puolin kiinnostava ja ihmiskohtalot toinen toistaan traagisempia. Koskisen kannalta kyseessä on iso juttu, koska se osoittautuu valtakunnalliseksi rikossarjaksi. Sen ratkominen vie hänet matkalle Poriin ja nuoren naispoliisin vikiteltäväksi. Koskinen melkein taipuukin yhden illan juttuun, sillä Linnean kanssa on kärhämää tämän matkustettua Lontooseen tapaamaan ex-miestään. Muuten kirja on yksityiselämäkuvausten osalta melko vaisu. Pekki tosin on pyöräyttänyt jälkikasvua ja kärvistelee isyyslomalla kärkkyen vaimon selän takana töitä.

Kirjasta ei takertunut mieleen erityisiä tapahtumapaikkoja. Niinpä kuvitan tämän postauksen eräältä iltakävelyltä napsimillani otoksilla Pispalasta.