sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Mysteerileffana hämyinen rakkaustarina


Finnkinon Mystery-näytös 28.1.2016
Plevna 2, Tampere

Mystery-näytösten konsepti rantautui Suomeen viime vuonna ja Oscar-kilpajuoksun innoittamana uskaltauduin mukaan siinä toivossa, että siihen olisi valittu jokin pysteille pyrkivä leffa. Mysteerinäytöksissä yleisö ei siis tiedä, mitä elokuvaa tulee katsomaan, mutta ideana lienee aina se, että kyseessä on ennakkonäytös elokuvasta, joka ei vielä ole ohjelmistossa. Otaksuin alun perin, ettei näillä leffalippujen hinnoilla mysteerinäytökseen olisi tunkua, mutta olin väärässä. Torstai-iltana Plevna 2, joka on suhteellisen iso sali, oli loppuunmyyty.

Yleisön koostumus oli myös jotenkin erilainen kuin etukäteen kuvittelin. Ajattelin, että mysteerinäytöstä tulisivat katsomaan aktiiviset elokuvaharrastajat, joita vilpittömästi kiinnostaisi lähes mikä tahansa elokuva. Vaikutti kuitenkin siltä, että paikalle oli eksynyt runsaasti myös sitä pahinta superpäiväjoukkoa, joka elokuvan aikana puhui, räpläsi kännykkää, metelöi mässyjen kanssa ja jopa lähti kesken elokuvan pois. Jälkeenpäin Finnkino kyseli Facebookissa mielipiteitä mysteerileffasta, ja vaikka mukana oli paljon positiivistakin palautetta, vaikutti valtaosa kommentoijista pettyneiltä ja "ei ikinä enää" -kommentit olivat yleisiä. (Tässä on tietysti otettava huomioon se vinoutuma, että nuoremmat ovat sosiaalisessa mediassa aktiivisempia kuin vanhemmat, jolloin heidän huutonsa kuulostaa siellä kohtuuttoman äänekkäältä.) Vähän lepyttelyn maku jäi siitä, että Finnkino päätti yllätykseksi kiitokseksi kaikista palautteista arpoa niiden antajien kesken elokuvalippuja. Epäilemättä nämä palautteet tulevat vaikuttamaan tulevien mysteerinäytösten ohjelmistoon, mutta toivottavasti jonkinlaista mielenkiintoa pystytään jatkossakin tarjoamaan myös niille, jotka katselevat mielellään muitakin kuin kassamagneetteja.

Mielestäni Mystery-näytöksen idea on kiehtova ja voin ihan hyvin uhrata sellaiseen yhden sarjalipuista, joita aina on lompakossani. Finnkinon elokuvatarjonta on makuuni sopivan valtavirtaista, eikä liian shokeeraavia yllätyksiä (vrt. Dogtooth) pääse kovin usein tapahtumaan. Olen huomannut, että melkein mikä tahansa elokuva, paitsi The Tree of Life, on hyvä valkokankaalta katsottuna. Yleensä elokuvat, joita en olisi ikinä tullut vapaaehtoisesti katsoneeksi, mutta joku muu on houkutellut katsomaan, ovat olleet katsomisen arvoisia. (Yleensä.) Niinpä toiveeni mysteerinäytösten suhteen ovat hyvin niukat. Toivoisin ainoastaan, ettei niissä näytettäisi jatko-osia, 3D-leffoja tai suomeksi dubattuja elokuvia. Lähtökohtaisesti en myöskään toivoisi näkeväni niissä kotimaisia elokuvia, mutta tykkäisin luultavasti sellaisestakin, sillä suomalainen elokuva on (joskus) mainettaan parempi.

Itse olin näytöksen elokuvavalintaan erittäin tyytyväinen, sillä kuuden Oscarin ehdokkaana se oli ehdottomasti kiinnostavien listalla, mutta koska ehdokkuutta ei parhaan elokuvan pystistä ole, se olisi saattanut lipsahtaa katsomatta muiden kiireiden ohella. Aihe oli kuitenkin niin kiinnostava, että olisi ollut harmi missata leffa teatterissa. Ja elokuva oli siis...


Carol (2015)

Näköjään käyn nykyään katsomassa lähes kaikki elokuvat tietämättä niistä mitään etukäteen. Tästä tiesin sen verran, ketkä esittävät siinä pääosia, mutta tyylilaji oli täysin yllätys. Kun valkokankaalle ilmestyi teksti, että elokuva perustuu Patricia Highsmithin kirjaan, aloin odottaa jonkinlaista trilleriä tai ainakin psykologista jännitystä. Tunnelma kyllä pysyy koko leffan ajan jotenkin pahaenteisenä ja musiikki luo taustalla jännitystä, mutta loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puhdasverinen draama. Elokuvassa ei tapahdu kovin paljon, kovin mullistavia, eikä todellakaan kovin nopeasti. Niinpä ymmärrän salissa käynyttä yleisökatoa, vaikka en voi itse sanoa täysin pitkästyneeni.

1950-luvulle sijoittuva elokuva alkaa hetkestä, jossa päähenkilöt Therese (Rooney Mara) ja Carol (Cate Blanchett) istuvat hotellin ravintolassa kahvilla. Tuohon hetkeen päätymistä aletaan purkaa kaukaa, kunnes siihen päädytään uudelleen. Carol unohtaa (tai "unohtaa") hansikkaansa tavaratalon leluosaston tiskille, josta myyjä, Therese, poimii ne ja palauttaa omistajalleen. Naisten välillä on heti sanatonta vetovoimaa ikäerosta huolimatta ja pian he ovat korviaan myöten suhteessa toisiinsa. Therese jättää kaiken seuratakseen Carolia minne tahansa, kun Carol pakenee avioeroprosessiaan ja ikäviä tunteita, joita huoltajuuskiista hänessä herättää.

Carol tuntee suurta rakkautta tytärtään kohtaan, joka on paras hänen rakkaudettomasta avioliitostaan syntynyt asia. Lopulta hän joutuu kuitenkin pohtimaan, onko hänen onnellisuutensa kannalta tärkeämpää saada huoltajuus vai voida elää avoimesti omana itsenään. Näin rohkeat ajatukset herättävät hämmästystä ja kunnioitusta nykynaisessa, joka ei ikinä joutuisi valitsemaan romanttisen rakkauden ja äidinrakkauden väliltä. Näissä olosuhteissa orastava suhde ei pääse kukoistamaan ja kehittymään ja leffassa onkin melko melankolinen ja tukahduttava tunnelma.

Leffa on unenomainen, utuinen kokemus. Tuntuu että kuva on jatkuvasti hieman epätarkka ja musiikki on kohtalokasta. Hämyistä kokemusta vain vahvisti se, etten tiennyt elokuvasta mitään ennakkoon. Hidastempoisuus, tuskaiset tunteet, epävarmuus ja ahdistus, joita Cate Blanchett jälleen tulkitsee kuin toista luontoaan, tekevät leffasta jotain, mikä on kerrassaan irrallaan muista elokuvista ja muusta maailmasta. Kun jälkikäteen ajattelen Carolia, ajattelen sadetta ulkona, kosteita vaatteita sisätiloissa, tupakansavua ja punaisia korkkareita, jotka kopisevat ilman rakastettua ah-niin-turhanpäiväisiin tunkkaisiin juhliin.

Vielä on varsin varhaista alkaa jakaa pystejä edes mielessään, mutta Carter Burwellin musiikki teki minuun suuren vaikutuksen ja se on hyvin tärkeä osa elokuvan tunnelmanluontia. Burwell on tehnyt musiikin mm. kolmeen Twilight-elokuvaan, joten ei ehkä ihme että se herätti minussa positiivisia kaikuja. Sekä Cate Blanchett että Rooney Mara ovat mielestäni tehneet vaikuttavampiakin roolisuorituksia, enkä usko heidän nappaavan tällä kertaa pystejä. Suuren rakkauden leimuavat lieskat eivät kerta kaikkiaan valaise valkokangasta, mikä saattaa tosin osittain johtua jatkuvista paineista tukahduttaa ne.

Ystäväni huomautti, että Mara on ehdolla naissivuosasta ja Blanchett pääosasta, vaikka edellinen esiintyy leffassa ajallisesti kauemmin kuin jälkimmäinen. En tiedä millä perusteella pää- ja sivuosat määritellään, mutta tässä tapauksessa molemmat olisi ollut järkevää asettaa ehdolle naispääosakategoriassa, kuten Annette Bening ja Julianne Moore The Kids Are All Rightista. (Tuolloin kyseessä oli ensimmäinen kerta, jolloin kaksi naista asetettiin ehdolle pääosasta samassa elokuvassa.) Leffa tuntuu nimestään huolimatta jopa enemmän Theresen fokalisoimalta ja siinä on piirteitä myös perinteisestä nuoren naisen seksuaalisuuden heräämistarinasta. Toivottavasti Highsmithin kirja vielä jonain päivänä suomennetaan, sillä tarinan tunteiden kirjo olisi varmasti kirjan sivuilla vielä monimuotoisempi kuin valokankaalla.


(Mysteerikuvituksena Erittäin Tarpeellinen naamio, jonka ostin H&M:n alesta, sekä Armanin Maailman Parhaalta Vaimolta joululahjaksi saama Block-lamppu.)

maanantai 18. tammikuuta 2016

Vihainen kasi


The Hateful Eight (2015)

Sivistyksessäni, joka muutenkin pitkälti muistuttaa emmental-juustoa, on aina ollut Quentin Tarantinon kokoinen aukko. Django Unchained (2012) oli ensimmäinen tämän ohjaama elokuva jonka näin. Muutaman viime kuukauden aikana Armani on kuitenkin suorittanut ilmeisesti aviomiehen velvollisuuksiin kuuluvaa aivopesua ja raahannut minua perässään Tarantino-meren läpi. Niinpä voin nyt asettaa The Hateful Eightin jonkinlaiseen perspektiiviin: se ei ole yhtä hyvä kuin Django, eikä takuulla yhtä hyvä kuin Kunniattomat paskiaiset, mutta tykkäsin siitä enemmän kuin Kill Billeistä ja Pulp Fictionista.


Huomasin Django-linkkiä lisätessäni, että olin otsikoinut sitä käsittelevän postauksen sanoilla "Tunti liikaa". Tämän postauksen voisi ehdottomasti otsikoida sanoin "Tunti liikaa II", sillä kolmituntisen leffarupeaman ensimmäinen kaksituntinen puolisko voitaisiin hyvin tiivistää puoleen. Kirjoitin "puolisko", koska elokuva on tarantinolaisesti jaettu kuuteen osaan, mutta ensimmäiset kolme osaa valtaavat siis 2/3 elokuvan kestosta. Kolme ensimmäistä episodia on niin sanoakseni kehittelyä ja loput käsittelyä.

The Hateful Eight on Djangon tapaan länkkäri ja sen keskiössä ovat niinikään palkkionmetsästäjät. John Ruth (Kurt Russell) on kuljettamassa nappaamaansa Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) vankkureilla Red Rockiin hirtettäväksi, kun vanha tuttu Marquis Warren (Samuel. L. Jackson), joka myös on palkkionmetsästäjä, liftaa heidän kyytiinsä lumimyräkässä. Lopulta vankkureihin hyppää myös - ainakin omien sanojensa mukaan - Red Rockin uusi sheriffi Chris Mannix (Walton Goggins). Matka katkeaa Minnien majataloon, jossa loput neljä keskushenkilöä (Tim Roth, Demian Bichir, Michael Madsen ja Bruce Dern) odottelevat.


Alkupuolisko todellakin toimii rakenteluna ja on vaikea huomata, koska tarina varsinaisesti lähtee käyntiin. Epäilyksiä nostatellaan kaikkia hahmoja kohtaan, vaikka katsoja ei ihan tiedä, mistä heitä pitäisi epäillä. Tunnelma lumimyrskyn armoilla vuoristossa on tiivis ja tiiviimmäksi käy, mitä pitemmälle ilta ehtii. Lopulta elokuva muuttuu eräänlaiseksi suljetun huoneen mysteeriksi, jolloin se vasta oikeastaan käy kiinnostavaksi. Ja tietenkin veri lentää koko ajan lisääntyvässä määrin. Ennio Morriconen Oscar-ehdokkuuden arvoinen musiikki siivittää tapahtumia mitä taidokkaimmin ja näyttelee elokuvassa tärkeää roolia. Neljännestä osasta eteenpäin elokuva on kaikkine jekkuineen varsin herkullinen ja käy suoraan sanoen mielenkiintoiseksi yhdennellätoista hetkellä, juuri ennen tylsyyskuolemaa.


Kirjoitin Djangosta, etten koe itseäni päteväksi arvioimaan sitä, koska sekä länkkärigenre että Tarantino-genre ovat minulle vieraita. Vaikka Tarantino-genre onkin viime aikoina tullut tutummaksi, tunnen pitkälti samoin The Hateful Eightia kohtaan. Leffa on hetkittäin hauska ja kaikkiaan hyvin näytelty, kirjoitettu ja ohjattu ja juonikin tiivistyy asianmukaisesti loppua kohti. Silti tämä on yksi niistä elokuvakokemuksista, joista ei varmaankaan pitemmällä tähtäimellä jää kovin vahvaa muistijälkeä, koska siinä ei ole mitään, mikä koskettelisi millään tavoin henkilökohtaista elämänpiiriäni.

Se on kenties vähän hölmösti sanottu, koska jos tätä pitää jotenkin tyydyttävän leffaelämyksen kriteerinä, ovat monet romanttiset komediat huomattavasti merkittävämpiä kuin vaikuttavat ja vaivalla kyhätyt mestariteokset. Ehkä se juuri on bloggaajan ja kriitikon ero. En edes yritä olla objektiivinen. Niinpä todettakoon vielä lopuksi, että hameväkeä on leffassa kerrassaan turhan vähän, jotta machoilu pysyisi mitenkään aisoissa. (Hämmästyttävää kyllä elokuva onnistuu kuitenkin täpärästi läpäisemään Bechdelin testin!) Leffan lähestulkoon ainoa nainen, Jennifer Jason Leigh, kuitenkin hoitelee roolinsa vahvasti ja tyylillä, olkoonkin että enimmäkseen naama veren peitossa. Tim Roth, joka hurmasi minut roolillaan Paljastavissa valheissa on myös hykerryttävän muikea brittiläiseen tapaan loppuun asti kohteliaana hirttäjänä.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Perhe on pahin


Joy (2015)

David O. Russell luottaa edelleen 2010-luvulla keittelemäänsä menestysreseptiin: Jennifer Lawrence + Bradley Cooper = suksee. Tällä kertaa Oscar-ehdokkuuksien saldo jäi kuitenkin melko laimeaksi, sillä ainoastaan jo Unelmien pelikirjasta ja American Hustlesta pystit napannut Lawrence taistelee tänä vuonna palkinnosta. Ja miksipä ei. Leffan nimihahmo Joy on vähintäänkin yhtä vahva naishahmo kuin Katniss Everdeen, vaikka käykin taistelua pienemmillä pelikentillä. Joy perustuu ilmeisesti äärimmäisen löyhästi tositapahtumiin, joita Miracle mopin keksijä Joy Mangano kävi läpi 1990-luvulla.

Joy on parikymppinen yh-äiti, joka pitää huolta eronsa jälkeen sänkyyn linnoittautuneesta äidistään (Virginia Madsen), kannustavasta mummistaan (Diane Ladd) ja ex-miehestään (Édgar Ramirez), jotka kaikki asuvat saman katon alla. Naisystävien välillä myös isä (Robert De Niro) saapuu taloon passattavaksi ja entisen lukion priimuksen elämä vaikuttaa kaikkiaan menneen pahasti pieleen tämän uhrattua unelmansa collegesta kajahtaneen perheensä vuoksi. Isän lyötyä hynttyyt yhteen rikkaan perijättären (Isabella Rossellini) kanssa aloitteellinen ja kekseliäs Joy päättää kuitenkin ponnistaa ylös kurjuudesta ja nakittaa koko perheensä mukaan uhkayritykseen kehittelemänsä vallankumouksellisen mopin saattamiseksi jokaiseen amerikkalaiseen talouteen.


Tuotteen valmistus onnistuu miten kuten, mutta sen saattaminen myyntiin ja markkinoitavaksi osoittautuu erittäin kovakuoriseksi pähkinäksi, jonka rikkomiseen tarvitaan ostoskanavaa ja Bradley Cooperia, sinnikkyyttä, päällekäymistä, jyräämistä ja lopulta Joy päätyy itse demonstroimaan mopin käyttöä televisiossa. Myynti ylittää pian kaikki odotukset, mutta mitäpä Joyn rakas perhe ei onnistuisi ryssimään. Leffassa on vastoinkäymisiä suorastaan kohtuuttomasti yhden ihmisen kannettavaksi ja Joyn päättäväisyydestä huolimatta enimmäkseen melankolinen sävy.

Leffan juoni vei mennessään ja elokuva oli varsin sopivan mittainen, niin etten sen aikana ehtinyt kertaakaan katsoa kelloa. Tempo on tarpeeksi rivakka ja tapahtumia on aidosti kiinnostavaa seurata. Ainoat harmittavat seikat ovat isoäidin kertojanääni, joka enimmäkseen on turha ja lisäksi puoliksi yliluonnollinen, sekä se, ettei Joyn toista lasta juuri koskaan näy, mikä myös on täysin epärealistista. Hahmot kaiken kaikkiaan ovat enimmäkseen ärsyttäviä ja ärsyttävyydessään ehkä jopa hieman yksiulotteisia. Talon sisustuksessa on vahvasti samaa henkeä kuin Unelmien pelikirjassa, minkä panin merkille jo trailerista. Vanhemmat ovat kuitenkin huomattavasti turhempia tyyppejä, minkä vuoksi Joy kenties jää sille kakkoseksi, vaikka kunnon "vaikeuksien kautta voittoon" -tarina uppoaakin minuun aina kuin häkä. Tykkäsin tästä kuitenkin paljon enemmän kuin American Hustlesta, sanoipa Akatemia mitä hyvänsä.

torstai 14. tammikuuta 2016

Oscarit 2016


Yhteenveto Oscar-gaalasta.

Ehdokaslistasta ihavoidut nähty ja linkit vievät leffoja käsitteleviin blogiteksteihin.

Elokuva

The Big Short
Brooklyn
Mad Max: Fury Road
The Revenant
Room
Spotlight
Vakoojien silta
Yksin Marsissa

Ohjaus

The Big Short (Adam McKay)
Mad Max: Fury Road (George Miller)
The Revenant (Alejandro G. Iñárritu)
Room (Lenny Abrahamson)
Spotlight (Tom McCarthy)

Miespääosa

Bryan Cranston – Trumbo
Matt Damon – Yksin Marsissa
Leonardo DiCaprio – The Revenant
Michael Fassbender – Steve Jobs
Eddie Redmayne – Tanskalainen tyttö

Naispääosa

Cate Blanchett – Carol
Brie Larson – Room
Jennifer Lawrence – Joy
Charlotte Rampling – 45 vuotta
Saoirse Ronan – Brooklyn

Miessivuosa

Christian Bale – The Big Short
Tom Hardy – The Revenant
Mark Ruffalo – Spotlight
Mark Rylance – Vakoojien silta
Sylvester Stallone – Creed: The Legacy of Rocky

Naissivuosa

Jennifer Jason Leigh – The Hateful Eight
Rooney Mara – Carol
Rachel McAdams – Spotlight
Alicia Vikander – Tanskalainen tyttö
Kate Winslet – Steve Jobs

Alkuperäinen käsikirjoitus

Vakoojien silta (Matt Charman, Ethan Coen & Joel Coen)
Ex Machina (Alex Garland) 
Inside Out - Mielen sopukoissa (Pete Docter, Meg LeFauve, Josh Cooley & Ronnie del Carmen)
Spotlight (Josh Singer & Tom McCarthy)
Straight Outta Compton (Jonathan Herman, Andrea Berloff; S. Leigh Savidge, Alan Wenkus & Andrea Berloff)

Sovitettu käsikirjoitus

The Big Short (Charles Randolph & Adam McKay)
Brooklyn (Nick Hornby)
Carol (Phyllis Nagy)
Yksin Marsissa (Drew Goddard)
Room (Emma Donoghue)

Animaatio

Anomalisa
Boy and the World
Inside Out – Mielen sopukoissa
Late Lammas – elokuva
Marnie - tyttö ikkunassa

Vieraskielinen elokuva

Embrace of the Serpent (Kolumbia)
Mustang (Ranska)
Son of Saul (Unkari)
Theeb (Jordan)
A War (Tanska)

Dokumentti

Amy
Cartel Land
The Look of Silence
What Happened, Miss Simone?
Winter on Fire: Ukraine’s Fight for Freedom

Musiikki

Thomas Newman – Vakoojien silta
Carter Burwell – Carol
Ennio Morricone – The Hateful Eight
Jóhann Jóhannsson – Sicario
John Williams – Star Wars: The Force Awakens

Kappale

”Earned It”Fifty Shades of Grey
”Manta Ray”Racing Extinction
”Simple Song #3”Youth
”Til It Happens To You”The Hunting Ground
”Writing’s On The Wall”007 Spectre

Äänitehosteet

Mad Max: Fury Road
The Revenant
Sicario
Star Wars: The Force Awakens
Yksin Marsissa

Äänitys

Mad Max: Fury Road
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens
Vakoojien silta
Yksin Marsissa

Lavastus

Mad Max: Fury Road
The Revenant
Tanskalainen tyttö
Vakoojien silta
Yksin Marsissa

Kuvaus

Carol (Ed Lachman)
The Hateful Eight (Robert Richardson)
Mad Max: Fury Road (John Seale)
The Revenant (Emmanuel Lubezki)
Sicario (Roger Deakins)

Maskeeraus ja hiukset

Mad Max: Fury Road
Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
The Revenant

Puvustus

Carol (Sandy Powell)
Cinderella – Tuhkimon tarina (Sandy Powell)
Mad Max: Fury Road (Jenny Beavan)
The Revenant (Jacqueline West)
Tanskalainen tyttö (Paco Delgado)

Leikkaus

The Big Short (Hank Corwin)
Spotlight (Tom McArdle)
Mad Max: Fury Road (Margaret Sixel)
The Revenant (Stephen Mirrione)
Star Wars: The Force Awakens (Maryann Brandon & Mary Jo Markey)

Erikoistehosteet

Ex Machina
Mad Max: Fury Road
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens
Yksin Marsissa

Lyhytdokumentti

Body Team 12
Chau, Beyond the Lines
Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah
A Girl in the River: The Price of Forgiveness
Last Day of Freedom

Lyhytelokuva

Ave Maria
Day One
Everything Will Be Okay (Alles Wird Gut)
Shok
Stutterer

Lyhytanimaatio

Bear Story
Prologue
Sanjay’s Super Team
We Can’t Live without Cosmos
World of Tomorrow

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

333: Joulukuu

Klikkaa isommaksi.

Joulukuu meni nopeasti ja koska se oli lämmin, pystyin pitämään lupaukseni - jälleen - käyttää enemmän mekkoja. Loka-marraskuussa suosikkivaatteeksi noussut harmaa neulepaita ratkesi hihasta ja koska olen laiska ja saamaton, en ole vieläkään jaksanut kursia sitä kokoon. Se osaltaan edesauttoi muiden vaatteiden esiinmarssia. Menetin muuten joulukuussa myös yhdet kengät ja mekon, jonka helman koiranpentu repi. Sekin tosin on yhä korjauskelpoinen, eli lähtenee sitä odoteltuaan roskiin seuraavan muuton yhteydessä.

Yleisesti ottaen joulukuusta ei ole juuri muuta sanottavaa. Kolme kuukautta 33 vaatteen kanssa hujahti vauhdilla, enkä yleisesti ottaen kaivannut muita kuin ne jotka olin valinnut. Jälleen osa valituistakin jäi kokonaan käyttämättä. Tammikuu tuli oikeastaan vähän yllättäen, enkä ole vielä edes päivittänyt vaatekokoelmaani, käyttänyt vain niitä jotka takuuvarmasti siirtyvät edelliseltä kaudelta uudelle. Tammikuusta maaliskuuhun on äärimmäisen tylsä villapaitakausi, joten mitään hohdokkaita muutoksia ei liene luvassa.

Sain joulukuussa viimein aikaiseksi tehdä jotain mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta nyt vasta oivalsin, että sille voi jotain tehdä. Sain Armanilta pari joulua sitten lahjaksi laukun, joka on varmaankin ollut hintava, kuten kaikki Armanin lahjat, ja joka on jäänyt varsin vähäiselle käytölle. Siinä nimittäin oli kaksi isoa ongelmaa: liian lyhyt hihna ja liian pitkä hihna. Kummassakaan tapauksessa esimerkiksi lompakkoa ei saanut kaivettua laukusta nopeasti. Pitkän hihnan ollessa käytössä koko laukkua joutui nostamaan, jotta sieltä ylettyi kaivamaan jotain. Lyhyen hihnan ollessa käytössä laukku piti ottaa alas olalta, jotta sai kätensä tungettua sisään. Ja kolmas ongelma liittyi edelleen näihin kahteen hihnaan: inhoan laukkuja, joista lyhyempää hihnaa ei saa irrotettua kun pitää siinä pitkää hihnaa, eli pitkää hihnaa käyttäessä roikkuu myös lyhyt koko ajan mukana. Olin menneenä kesänä marmattanut toistuvasti Armanille eräästä laukustani jossa oli sama systeemi ja saadessani samanlaisen lahjaksi olin suorastaan loukkaantunut, että kaikki tämä oli mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Ennen: liian pitkä ja liian lyhyt.

No, siis, joka tapauksessa, parin vuoden takaisen minäni sanavarastoon ei kuulunut esimerkiksi sanoja suutari tai korjauttaminen. Nykyään voin ilokseni sanoa, että kuuluu. Niinpä eräänä aamuna herätessäni suorastaan tunsin kuinka lamppu syttyi pääni päälle ja tiesin, mitä laukulle oli tehtävä. Kiikutin sen Mansen suutariin, josta heti käytyäni siellä rei'ittämässä pennun kaulapannan tuli luottosuutarini. Palvelu on mukavaa, toiminta ripeää ja hinnat kohdillaan, ainakin tällaisissa pikkuhommissa. Laukusta poistettiin siis ärsyttävän lyhyt pikkuhihna kokonaan ja pitempää lyhennettiin niin, että sitä voi käyttää joko olalla tai olan yli. Mikä parasta, jäljelle jäi siis vain yksi hihna! Hintaa työlle tuli 20 euroa, mikä oli mielestäni varsin kohtuullista. Hihna olisi tosin voinut olla mielestäni vielä hieman lyhyempi. mutta koska sitä säädetään reikien avulla vyön tapaan, voin joskus käydä teettämässä siihen uuden reiän jos tarve vaatii. (Pahoittelut jälkeen-kuvan oloasusta. Eihän sitä näin loppiaisena jaksa pukeutua edes kuvaa varten.)

Jälkeen: vain yksi hihna molempiin käyttötarkoituksiin!

Joulukuun vaateostokset

  • H&M:n alesta skinny-jeansit 5 eurolla. Palautin ne kuitenkin tänä vuonna, koska takamukseni on vihdoin Nutella-dieetin myötävaikutuksella alkanut levitä niin ettei tuttu koko mahtunut päälle. Aletuotteita vaihdetaan vain tuotehyvityslahjakortteihin tai toisiin tuotteisiin, joten olen kuitenkin sijoittanut ko. summan ko. myymälään. Vielä en ole ehtinyt haalimaan mitään tilalle. Myyjä muuten vihjasi, että kyseisistä farkuista - joista ei enää ollut isompaa kokoa saatavilla - on tullut uudempi malli, jossa on vähän korkeampi vyötärö. Hintaa ei kuulemma ollut kuin kympin, eli "ei kauheesti enemmän". Eihän kyseinen vitonen tietenkään talouttani kaataisi, mutta teki kuitenkin mieli todeta, että sehän on 100 % enemmän.
  • XXL:n alesta hankin talvitennarit loppuun kulutettujen saapikkaideni tilalle (jälkeen-kuvassa), joista irtosi pohja, eikä niitä olisi voinut suosikkisuutarinikaan enää pelastaa. Uudet tennarit ovat Le Coq Sportif -merkkiä ja maksoivat 40 euroa. Kengät ovat söpöt ja lämpimät kuin unelma, enkä enää tiedä miksi vasta nyt olen tajunnut talvitennarien ihanuuden. Kaikki talvikenkäni ovat järjestään aina olleet äärimmäisen epämukavia, luistaneet väärissä paikoissa ja palelluttaneet varpaat. (XXL:stä muuten varoittava sana: Älä koskaan osta sieltä koiran leluja. Ostin kaksi ja pentu hajotti molemmat kirjaimellisesti minuutissa. Ei järin eettistä.)
  • Lahjaksi ostin myös XXL:stä jotain.
Sporttikukon ihanat talvitennarit. Kuva lainattu: www.xxl.fi

Kaiken kaikkiaan joulukuu oli varsin tyydyttävä kuukausi. Tänä vuonna Armani lupasi tehdä vaatekuvat puolestani, joten voinemme odottaa niiltä parempaa laatua kuin paintilla kokoon kursimiltani kollaaseilta. Jes!