sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Rascal-gaala ja Oscar-ennuste 2016


Pitemmittä puheitta - koska Oscar-gaalassa niitä kyllä riittää - siirtykäämme jakamaan Rascal-palkintoja. Samaan hengenvetoon kerrottakoon myös Rascatemian Oscar-veikkaukset. Rascal-palkinnon saajat ovat alla lihavoituina ja Oscar-veikkaukseni kullanhohteisina kuin patsas itse.

Erikoistehosteet

Ex Machina
Mad Max: Fury Road
The Revenant
Star Wars: The Force Awakens
Yksin Marsissa


Leikkaus

The Big Short (Hank Corwin)
Spotlight (Tom McArdle)
Mad Max: Fury Road (Margaret Sixel)
The Revenant (Stephen Mirrione)
Star Wars: The Force Awakens (Maryann Brandon & Mary Jo Markey)

Puvustus

Carol (Sandy Powell)
Cinderella – Tuhkimon tarina (Sandy Powell)
Mad Max: Fury Road (Jenny Beavan)
The Revenant (Jacqueline West)
Tanskalainen tyttö (Paco Delgado)

Maskeeraus ja hiukset

Mad Max: Fury Road
Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
The Revenant


Kuvaus

Carol (Ed Lachman)
The Hateful Eight (Robert Richardson)
Mad Max: Fury Road (John Seale)
The Revenant (Emmanuel Lubezki)
Sicario (Roger Deakins)

Emmanuel Lubezkin voitto Oscareissa olisi kolmas peräkkäisinä vuosina, eikä ihme. Tyypillä selvästi pysyy kamera hyppysissä. Rascatemia päätti kuitenkin palkita utuisen Carolin, jonka kuva näyttää koko ajan hieman siltä kuin ei olisi ihan skarppi, mistä seuraa omintakeinen menneiden aikojen tunnelma.

Lavastus

Mad Max: Fury Road
The Revenant
Tanskalainen tyttö
Vakoojien silta
Yksin Marsissa

Aloin vasta nyt oikeasti pohdiskella mitä tällä kategorialla oikein tarkoitetaan. Lavastus terminä viittaa teatterimaisiin kulisseihin ja sellaisia jotenkin aina kuvittelen tässä palkittavan. Kuitenkin esimerkiksi The Revenant tapahtuu melkein kokonaan ulkoilmassa ja esimerkiksi toissavuonna ehdolla ollut Gravity lienee kokonaan kuvattu studiossa vihreän kankaan edessä. Tämän kategorian alkuperäinen nimi on kuitenkin production design, mistä tulee paljon, paljon enemmän mieleen kuin "lavastuksesta". Oletan siis, että tämä kategoria kattaa kaikenlaista kuvauspaikkojen valinnasta aina kulissien rakentamiseen - siis koko elokuvan miljöön. Se tekee veikkaamisesta aika vaikeaa.

Äänitys

Mad Max: Fury Road
The Revenant
Star Wars: The Force AwakensVakoojien silta
Yksin Marsissa

Ei mitään hajua näistä, ihan hatusta vedin. Rascatemia ei vaivaudu edes palkitsemaan ketään.

Äänitehosteet

Mad Max: Fury Road
The Revenant
Sicario
Star Wars: The Force Awakens
Yksin Marsissa

Joopa.

Kappale

”Earned It” – Fifty Shades of Grey
”Manta Ray” – Racing Extinction
”Simple Song #3” – Youth
”Til It Happens To You” – The Hunting Ground
”Writing’s On The Wall” – 007 Spectre

Myönnettäköön, että niin Oscar-veikkaukseeni kuin Rascal-palkinnon myöntämiseenkin vaikutti kenties hieman voittajakappaleen musiikkivideo ja sen taustat. Uhka kampuksella (The Hunting Ground) -elokuva kertoo naisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ahdistelusta collegeissa. Lagy Gaga laulaa: "Til it happens to you, you don't know how it feels". Biisissä on siis sanomaa ja koskettavuutta ja se on ehdottomasti Oscar-matskua. Ehdokaslista on aika balladipainotteinen ja suorastaan laahaava ja Gagan biisi on ainoa jossa on vähän enemmän menoa. 007:n tunnari olisi myös voinut olla ihan okei pelkästään kuunneltuna, mutta musiikkivideon katsominen oli yhtä tuskaa laulajan venkoilun vuoksi.

Musiikki

Thomas Newman – Vakoojien silta
Carter Burwell – Carol
Ennio Morricone – The Hateful Eight
Jóhann Jóhannsson – Sicario
John Williams – Star Wars: The Force Awakens

Dokumentti

Amy
Cartel Land
The Look of Silence
What Happened, Miss Simone?
Winter on Fire: Ukraine’s Fight for Freedom

Veikkaus voi mennä pieleen, mutta paha lähteä arvailemaan kun muista ei ole mitään hajua. Amy oli joka tapauksessa koskettava ja jäi takaraivoon kutittelemaan pitkäksi aikaa.


Vieraskielinen elokuva

Embrace of the Serpent (Kolumbia)
Mustang (Ranska)
Son of Saul (Unkari)
Theeb (Jordan)
A War (Tanska)

Ihan hatusta vedin, mitään en näistä tiedä. Rascatemia ei palkitse kategorioissa, joissa se ei ole nähnyt yhtään ehdokasta.

Animaatio

Anomalisa
Boy and the World
Inside Out – Mielen sopukoissa
Late Lammas – elokuva
Marnie - tyttö ikkunassa

Olin hieman hämmästynyt, että Inside Out ei päätynyt parhaan elokuvan ehdokaslistalle, niin hyvänä sitä pidän. Luulen siis, että sen on pakko putsata pöytä muilla animaatioilla, joissa tosin olisi monta muutakin potentiaalista voittajaa.


Sovitettu käsikirjoitus

The Big Short (Charles Randolph & Adam McKay)
Brooklyn (Nick Hornby)
Carol (Phyllis Nagy)
Yksin Marsissa (Drew Goddard)
Room (Emma Donoghue)

Tässä kategoriassa ei ole mielestäni yhtään, joka loistaisi ylivertaisesti ylitse muiden. (Brooklyn tosin jäi näkemättä.) Niinpä Rascatemia palkitsee mielestään parhaan elokuvan ja veikkaa sitä samalla Oscar-voittajaksi. Jos pitäisi arvata, niin mikäli Room ei tätä voita, niin melko varmasti The Big Short voittaa.

Alkuperäinen käsikirjoitus

Vakoojien silta (Matt Charman, Ethan Coen & Joel Coen)
Ex Machina (Alex Garland) 
Inside Out - Mielen sopukoissa (Pete Docter, Meg LeFauve, Josh Cooley & Ronnie del Carmen)
Spotlight (Josh Singer & Tom McCarthy)
Straight Outta Compton (Jonathan Herman, Andrea Berloff; S. Leigh Savidge, Alan Wenkus & Andrea Berloff)

Tässä kategoriassa taas Inside Out on mielestäni ylivertainen ja vaikka on vähän riskiä veikata animaatiota, veikkaan kuitenkin. Riski bisnes. Mielenkiintoista on, että muilta ehdokkuuksilta aika hyvin välttynyt Ex Machina on päätynyt tälle listalle.

Naissivuosa

Jennifer Jason Leigh – The Hateful Eight
Rooney Mara – Carol
Rachel McAdams – Spotlight
Alicia Vikander – Tanskalainen tyttö
Kate Winslet – Steve Jobs


Miessivuosa

Christian Bale – The Big Short
Tom Hardy – The Revenant
Mark Ruffalo – Spotlight
Mark Rylance – Vakoojien silta
Sylvester Stallone – Creed: The Legacy of Rocky

Naispääosa

Cate Blanchett – Carol
Brie Larson – Room
Jennifer Lawrence – Joy
Charlotte Rampling – 45 vuotta
Saoirse Ronan – Brooklyn

Miespääosa

Bryan Cranston – Trumbo
Matt Damon – Yksin Marsissa
Leonardo DiCaprio – The Revenant
Michael Fassbender – Steve Jobs
Eddie Redmayne – Tanskalainen tyttö


Ohjaus

The Big Short (Adam McKay)
Mad Max: Fury Road (George Miller)
The Revenant (Alejandro G. Iñárritu)
Room (Lenny Abrahamson)
Spotlight (Tom McCarthy)

Elokuva

The Big Short
Brooklyn
Mad Max: Fury Road
The Revenant
Room
Spotlight
Vakoojien silta
Yksin Marsissa

Parhaan leffan kategoriassa olen aina antanut itselleni kaksi arvausta. Toinen on yleensä ollut todennäköisempi voittaja ja toinen oma suosikkini, jonka olen toivonut voittavan. Niin tälläkin kertaa. Jos näistä kumpikaan ei voita, The Big Short voittaa.

Selviytyjät


Room (2015)

Ikinä ennen ei ole käynyt niin, että elokuva, jota itse olen kovasti odottanut ennakkoon (sellaisia on melko vähän) olisi päätynyt kilpailemaan parhaan elokuvan pysteistä Oscareissa. Muistatte ehkä, että kerroin viime kesänä Emma Donoghuen Huoneen kestävän toisenkin lukukierroksen loistavasti. Kuulin muistaakseni vasta tuolloin että kirjaan perustuva elokuva oli tekeillä. Olin oikeastaan ehtinyt kaipaillakin sellaista, sillä tarina on hyvin elokuvaksi taipuva ja koska kirja oli iso hitti, pidin leffan tekoa vain ajan kysymyksenä. Yllättävän kauan siihen meni.

Ilmeisesti nykyaikana ollaan todellakin kokonaan luopumassa tavasta suomentaa elokuvien nimet. Mielestäni se olisi kuitenkin edelleen ihan paikallaan sellaisten leffojen kohdalla, jotka perustuvat samannimiseen kirjaan. Ilokseni kuitenkin totesin, että suomenkielisten tekstitysten laatija oli selkeästi lukenut Huoneen, sillä jotkin omalaatuiset kielenkäytön tavat jäljittelevät hyvin kirjan suomennosta.

Siinä missä Huone on tiukasti viisivuotiaan Jack-pojan näkökulmasta käsin kerrottu, Room ei ole aivan niin rajoittunut. Enimmäkseen kamera kuitenkin seuraa Jackia, emmekä saa elokuvasta mitään sellaista lisätietoa, mitä ei kirjassa kerrota. Kaikki tieto siis välittyy edelleen Jackin silmien ja korvien kautta ja leffa jättää asioita auki yhtä lailla ja vähän enemmänkin kuin kirja.

Jack (Jacob Tremblay) ja hänen äitinsä (Brie Larson) asuvat Huoneessa, joka Jackille on koko maailma, mutta hänen äidilleen vankila. Vanha Kehno (jota nimen perusteella aina kuvittelin vanhemmaksi kuin häntä näyttelevä Sean Bridgers) on siepannut Äidin tämän ollessa 17-vuotias ja lukinnut puutarhavajaansa, jossa käy tätä säännöllisesti raiskaamassa. Jack on noiden yhteisten öiden hedelmä, joka on pelastanut Äidin menemästä järjiltään vankityrmässään. Nyt Jack saa jälleen pelastaa hänet, sillä Äiti on vakaasti päättänyt, että heidän on paettava. Suunnitelma on äärimmäisen riskialtis ja kokonaan Jackista kiinni.


Ei liene paha spoileri, että se kuitenkin onnistuu, sillä trailerista tämä käy jo hyvin selväksi. Elokuva keskittyykin enimmäkseen aikaan vapautumisen jälkeen. Jack, jolle maailma on aivan outo paikka, joutuu kohtaamaan monia haasteita, uusia ihmisiä ja tunteita, joille ei Huoneessa ole ollut nimeä. Äiti, joka puolestaan uskoi vapautumisen tuovan mukanaan onnen, alkaakin käydä läpi surun, masennuksen ja vihan tunteita. Kaikki maailmassa on muuttunut, vanhemmat eronneet ja vanhat tutut jatkaneet elämäänsä. Niin hienoa kuin vapautuminen onkin, se aiheuttaa Jackille ja Äidille melkoisen emotionaalisen kriisin.

Kirjasta on saksittu sivuja roimalla otteella, mutta koska kirjailija Emma Donoghue on itse laatinut käsikirjoituksen elokuvaan, se tavoittaa erittäin hyvin saman tunnelman kuin kirja. Samat kohtaukset saavat aikaan samat reaktiot kuin kirjaa lukiessa. Hetket, joina Jack kohtaa ulkomaailman, pakenee ja hankkii apua, saavat sydämen melkein pakahtumaan ensin jännityksestä ja ahdistuksesta, sitten helpotuksesta ja voitonriemusta ja lopulta kyyneleet puskevat voimalla esiin, eikä niitä voi estää. Ainoa, mikä voi estää Roomin Oscar-voiton on se, että tämä kaikkein voimakkain "Oscar-hetki" sijoittuu ajallisesti ennen elokuvan puoliväliä. Sen jälkeen tunteilta taittuu terävin kärki, vaikka varsinainen tarina on vasta alkamassa.

Room on muiden Oscar-ehdokkaiden seassa kaunis, herkkä, feminiininen elokuva, joka kuitenkin kertoo samoista aiheista kuin esimerkiksi The Revenant ja Yksin Marsissa - selviytymisestä ja siitä, että tärkein selviytymistaistelu käydään lopulta oman pään sisällä.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Oscar-juoksun loppusuoralla


Vakoojien silta (The Bridge of Spies) (2015)

Tässä kohtaa alkaa aina kisakunto vähän lopahtaa, sillä meneillään on Oscar-viikko, jonka kruunaa itse gaala sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kunnianhimoisesti olin laatinut tälle viikolle kolme pitkää elokuvaa kattavan aikataulun. Perinteisesti olen myös aina viime tipassa katsonut lyhyet animaatioehdokkaat ja kuunnellut ehdolla olevat kappaleet. Lopuksi on laadittava ennuste ja jaettava Rascalit, mutta niiden kimppuun pääsen vasta kun elokuvat on katsottu.

Tähän mennessä olen katsonut parhaan elokuvan ehdokkaista kuusi ja yhden käyn katsomassa huomenna. Yksi jäänee katsomatta ellen ota ihan hillitöntä loppukiriä ja raahaudu elokuviin vielä sunnuntaina. Mukavaa tai harmillista, miten sen nyt haluaa ajatella, on se, että enää kaksi kiinnostavinta leffaa (Room ja Brooklyn) ovat tässä vaiheessa jäljellä. Mukavaa siksi, että varsinainen hupi kruunaa koko projektin, mutta kurjaa siksi, että en luultavasti ehdi nähdä molempia.

Oscar-juoksu tuntuu tänä vuonna ehkä raskaammalta kuin ikinä ennen. Aika on tosin mennyt nopeasti ja leffojen katsominen on ollut helppo aikatauluttaa ja olen saanut katsottua niitä hyvällä tahdilla. Teen kuitenkin tällä hetkellä päivisin gradua ja iltaisin siivoushommia, joiden lisäksi omistan kaksi koiraa, joista toinen on vielä teini ja vaatii paljon aikaa, energiaa ja koulutusta. (Ja tottakai idioottina buukkasin sille kastroinnin Oscar-viikolle ja nyt en saa nukuttua enkä oikein tehtyä muutakaan, koska pitää jatkuvasti vahtia ettei se hinkkaa peräpäätään lattiaan niin että tikit repeävät.) Niinpä olen joutunut laatimaan tiukkoja lukujärjestyksiä ja mennyt usein elokuviin gradu- ja siivousurakan päätteeksi. Toki se on aluksi tuntunut aina kivalta palkinnolta päivän työstä, mutta suurin osa elokuvista on valitettavasti tänä vuonna tuntunut myös - no, työltä. Elokuvien pitenemisen trendi näyttää edelleen jatkuvan, sillä yhtään alle kahden tunnin pläjäystä ei ole vielä tullut vastaan. (Jäljellä olevat kaksi tosin ovat sellaisia.) Lisäksi yksikään tähän mennessä näkemistäni elokuvista ei ole ollut sellainen, jonka olisin mennyt katsomaan ilman Armanin tai Oscarien painostusta. (Jälleen, jäljellä olevat kaksi tosin ovat sellaisia.)

En väitä, etteivätkö tämän vuoden ehdokkaat olisi kaikki hyviä elokuvia. Ne ovat kuitenkin enimmäkseen hieman raskassoutuisia. Ja jotenkin kaikkein raskassoutuisin niistä - ehkä The Revenantia lukuun ottamatta, on Vakoojien silta. Leffassa ei ole juonta oikein nimeksikään ja se keskittyy Schindlerin listan tavoin palvomaan yhtä hyvää tyyppiä ja tämän erinomaisuutta. Elokuva perustuu tositapahtumiin, kuten 50% parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista tänä vuonna. Se on monilla tavoin puhtaan spielbergiläinen, loppukin tuo vahvasti mieleen Kolmannen asteen yhteyden, mutta ei kuitenkaan niin oksettavan lälly kuin esimerkiksi Sotahevonen.

Juoni kokonaisuudessaan on tämä: Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja Yhdysvallat vakoilevat toisiaan. Yhdysvalloissa napataan ensin kiinni Rudolf Abel (Mark Rylance), venäläinen vakooja, jota oikeudessa puolustamaan nakitetaan asianajaja James Donovan (Tom Hanks). Donovanin hoidettua homman mallikkaasti tätä pyydetään lähtemään vaaralliselle matkalle DDR:ään neuvottelemaan Neuvostoliitossa kiinni jääneen amerikkalaisen vakoojan ja Saksassa napatun opiskelijan vapauttamisesta Abelia vastaan. Loppu on suunnilleen arvattavissa. Ja tätäkin juonentynkää piti muka käsitellä 2 tuntia 22 minuuttia.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Pelataanko Huojuvaa tornia?


The Big Short (2015)

Viime vuosina on julkaistu monta elokuvaa, joissa hekumoidaan rahalla ja rikastumisella ja sellaisella taloustermitykityksellä, että leffaa katsoessa on välillä autuaasti pihalla kuin lumiukko, vaikka siinä kuinka yritettäisiin selittää asiat kansantajuisesti. The Big Short jatkaa tällä Wall Street: Money never sleepsin (2010) ja The Wolf of Wall Streetin (2015) viitoittamalla tiellä. Tällä kertaa mukana tosin on ripaus muutakin kuin mässäilyä, sillä elokuvassa tiedostetaan muutamien äkkirikastuneiden onnen kääntöpuoli: monien monituisten rahattomuus, kodittomuus ja onnettomuus. Se lieneekin tällä kertaa ihan paikallaan, sillä The Big Short perustuu tositapahtumiin, vuoden 2007 asuntolainamarkkinoiden romahdukseen, jonka seurauksista vieläkin kärsitään ympäri maailmaa.

Ensimmäisenä sen keksii Michael Burry (Christian Bale), omalaatuinen paljain jaloin työskentelevä, ja heviä luukuttava lasisilmäinen bisnesnero. Hän tulee laskelmissaan siihen johtopäätökseen, että asuntolainamarkkinat ovat huojuva torni, joka romahtaa vuonna 2007 kun lainojen korot erääntyvät. Burry solmii joukon diilejä pankkien kanssa, jotka eivät voi uskoa onneaan, kun joku syytää heille ilmaista rahaa. Yleisessä tiedossahan on, ettei kukaan jätä asuntolainojaan maksamatta ja kyseessä on silloin idioottivarma bisnes, joka vain tuottaa ja tuottaa, loputtomiin. Seuraavaksi megavedonlyöntiin lähtee mukaan itsekin pankkia edustava peluri (Ryan Gosling), joka nakittaa mukaansa joukon muita... tässä kohtaa menen jo sekaisin taloustermeissä... tyyppejä. Mark Baumin (Steve Carell) johdolla näiden jengi ottaa vastuuntuntoisesti selvää todellisesta asiaintilasta ja hekin päättelevät, että romahdus on todellakin vääjäämättä tulossa. Ihan vahingossa asiasta kuulevat myös nyt jo sijoittamalla rikastuneet nuoret ja innokkaat miljonäärit Charlie (John Magaro) ja Jamie (Finn Wittrock), jotka tahtovat takoa lisää rahaa ja pitää samalla vähän hauskaa.

Kun romahdus sitten tulee, tapahtuukin kummia. Yllättäen kukaan ei nettoakaan. Pomminvarmasti sijoittaneet päähenkilöt flippailevat kuka mitenkin ja ovat varsin ahdistuneita. Aivan erityisesti kärsii Michael Burry, joka on sijoittanut romahdukseen koko firmansa varallisuuden, 1,3 miljardia dollaria. Mikseivät sijoitukset tuota? Onko järjestelmä vielä kieroutuneempi kuin kukaan osasi kuvitellakaan?

Elokuva on varsin viihdyttävästi tuotettu kokonaisuus, mutta talousjargonin kuunteleminen käy väkisinkin puuduttavaksi reilun kahden tunnin aikana, kun juonellisesti ei juuri muuta kuin rahasta puhumista tapahdu. Nautinnollisinta on seurata Steve Carellia työssään. Viimeksi Carell yllätti kaikki hyppäämällä komediarooleista nenäkkääseen pääosaan Foxcatcherissa ja tekemällä siinä Oscar-ehdokkuuden arvoisen jäyhän suorituksen. Tällä kertaa Carell esittää hahmoa, joka on jälleen hieman lähempänä hänelle ominaisia komediarooleja, mutta kuitenkin lopulta aivan vakavasti otettava hemmo, joka vaikuttaa aidosti kärsivän maailman pahuudesta. Mark Baum onkin elokuvan varsinainen sydän pinnallisten kapitalistien keskellä.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Äijät erämaassa


The Revenant (2015)

Tuntuuko teistäkin, että Oscareissa on joka vuosi ehdolla samat tyypit? Pitihän tämänkin päivän kai tulla, että kyynistyin punaiselle matolle ja kullanhohteelle. Alejandro G. Iñárritu putsasi viime vuonna pöydän Birdmanilla (paras elokuva, ohjaus, alkuperäinen käsikirjoitus ja kuvaus) ja hänen tuorein elokuvansa The Revenant on jälleen ehdolla 12 Oscarin saajaksi. Hänen luottokuvaajansa Emmanuel Lubezki on voittanut parhaan kuvauksen pystin kahtena vuonna peräjälkeen, enkä ihmettelisi vaikka tämä tekisi tänä vuonna hattutempun.

The Revenantilla ei ole juonellisesti juuri mitään yhteistä Birdmanin kanssa, mutta kumpikaan ei ole omassa mielessäni noussut miksikään ooh-elämykseksi ja voin myöntää suorastaan pitkästyneeni molempia katsoessani. Tämä johtuu kenties siitä, että molemmat elokuvat ovat perin miehisiä - kuten muuten oli myös ensimmäinen näkemäni Iñárritun elokuva, Biutiful. Pääteltäköön tästä, että ohjaaja on oikea äijien äijä ja varmaankin vetoaa tuotannollaan kaikkiin itseään kunnioittaviin äijiin.

The Revenant on vielä huomattavasti äijämäisempi elokuva kuin ohjaajan aiemmat teokset. Se kertoo turkismetsästäjistä, jotka 1920-luvulla rämpivät soissa tienaamassa elantoaan. Naisia esiintyy hyvin vähän ja enimmäkseen unikuvissa. Heitä tarvitaan kuitenkin yleisen tiedon mukaan suvunjatkamiseen ja penetroinnin kohde on enimmäkseen se, minä valkonaamat heidät kykenevät näkemään. Poika, jonka päähenkilö Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on intiaaninaiselle siittänyt, nostaa hänestä kuitenkin esiin feminiinin puolen, joka kovanaama John Fitzgeraldilta (Tom Hardy) vaikuttaa kokonaan puuttuvan.

Aivan aluksi Glass kuitenkin painii äijämäisesti karhun kanssa ja saa niin pahasti turpiinsa, ettei siitä vähempi äijä konsanaan selviäisi. Huonolta näyttää Glassinkin kannalta ja tätä raahataan perässä lähinnä riippakivenä, kunnes ylivoimainen este tulee vastaan ja miehet joutuvat jättämään hänet taakseen. Tuskista päästämistäkin harkitaan, mutta myös joukkueen kapteenilla (Domhall Gleeson) on pehmeämpi puoli, joka estää tätä taipumasta moiseen barbariaan. Sen sijaan hän nakittaa osan miehistöstä jäämään Glassin seuraksi tämän kuolemaan asti. Saattohoitoseurueeseen kuuluvat Glassin puoliverinen poika Hawk (Forrest Goodluck), symppiksen oloinen Bridger (Will Poulter) ja jo mainittu Fitzgerald, jolla on vain pahat ja rahat mielessä.

Tapahtumat kulminoituvat nopeasti nössön Bridgerin jäätyä pahis-Fitzgeraldin armoille ja ainoan todellisen äijän eli Glassin ollessa puolikuollut ja kyvytön estämään tapahtuvaa pahuutta. Lopulta Glassin on kuitenkin möngittävä symbolisesti ja konkreettisesti haudastaan ja lähdettävä kostoretkelle.

Leffassa ollaan lähempänä villiä luontoa kuin ikinä missään näkemässäni elokuvassa ja se on kuvattu Kanadan metsissä pääosin luonnonvalossa. Maisemat ovat huikeita, joskaan eivät houkuttelevia ja elokuva tuntuu puhtaalta, joskin raakalaismaiselta, tavalla johon mikään leffa, jossa esiintyy iPhone ei pysty. Kyseessä on kostoretki ja taisto pahaa vastaan, mutta myös mielen sisäinen kamppailu. Jotain kaikuja elokuvassa on myös Terrence Malickin elokuvista, mikä jonkun mielestä saattaa olla positiivinenkin asia. (Itse värähdän kauhusta aina muistaessani The Tree of Lifen, mutta Julmasta maasta kyllä tykkäsin.) Leonardo DiCaprio ryömii, mönkii, ähisee, örisee ja kömpii vähintäänkin yhden Oscarin edestä - vihdoin.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Avioliitto transkalaiseen tapaan


Tanskalainen tyttö (The Danish Girl) (2015)

Kuninkaan puheella Oscareita keräilleen ja myös Les Misérablesin valkokankaalle sovittaneen Tom Hooperin uusin elokuva on jälleen historiallinen ja todellisiin henkilöihin perustuva pläjäys, jonka aihe on kutkuttavan kiinnostava. Lili Elbe, joka syntyi Einar Wegeneriksi, eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ja oli yksi maailman ensimmäisiä sukupuolenkorjausprosessiin lähteneistä ihmisistä. Elokuva perustuu David Eberhoffin romaaniin, joka puolestaan lienee saanut inspiraationsa ainakin Lilin päiväkirjoista, jotka on julkaistu nimellä Man into Woman (1933). Todellisuutta leffassa on siis varmaankin korkeintaan siteeksi, mikä oikeastaan tekee alkuperäisestä tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman. Wikipedian mukaan Elbe oli itse asiassa melko varmasti intersukupuolinen, mutta elokuva käsittelee häntä transsukupuolisena, joskaan kyseistä termiä ei mainita sen käytön yleistyttyä vasta paljon myöhemmin.

Taiteilijapariskunta Einar (Eddie Redmayne) ja Gerda (Alicia Vikander) elää 1920-luvun Kööpenhaminassa elämänsä kevättä, harrastaa julmetusti seksiä yrittäen aikaansaada jälkikasvua, nauttii suosiota taiteilijapiireissä ja hulluttelee illasta toiseen hauskoissa juhlissa. Kaikki muuttuu dramaattisesti eräänä iltapäivänä kun Gerda pyytää Einaria poseeraamaan mekkoa pidellen ystävänsä Ullan puolesta maalaustaan varten. Mekon piteleminen ja nuuhkiminen herättää Einarin uinuvan feminiinisyyden, joka puhkeaa täyteen kukkaansa alta aikayksikön. Pian Einar esiintyy pariskunnan yhteisenä kepposena juhlissa Einarin serkkutyttö Lilinä ja seuraavaksi Gerda löytääkin omia alusvaatteitaan tämän päältä. Homma riistäytyy siis nanosekunnissa käsistä ja Gerda vaatii Lilin karkotusta. Samaan aikaan Gerdan maalaukset Lilistä kuitenkin nostavat hänet menestykseen ja pariskunta muuttaa Pariisiin luomaan uraa. Einarin ura tosin jämähtää siihen hetkeen, jona hänestä tulee Lili ja täysipäiväinen angstaaja.


Lilistä tulee kaapista tulonsa jälkeen täysin kestämätön ja sietämättömän itsekeskeinen tyyppi, jolle muiden ihmisten - edes tai varsinkaan vaimon - tarpeilla ei ole enää minkään valtakunnan merkitystä. Lili on maailman napa ja tuon maailman ainoa tärkeä asia on se, että Lili kärsii, koska joutuu esittämään jotain mitä ei ole. Sen takia hänellä on oikeus kieltäytyä esimerkiksi osallistumasta Gerdan näyttelyn avajaisiin ja juhlimasta tämän kanssa - koska on liikaa pyydetty, että hän yhtenä iltana esittäisi vanhaa kunnon Einaria, joka kaikesta päätellen rakasti Gerdaa ennen kuin rakastui itseensä. Tässä ei varmasti ole mitään poliittisesti korrektia, mutta kuvittelisin, että elokuva vastaa tässä suhteessa hyvin transsukupuolisten ja näiden läheisten todellisuutta.

Alicia Vikander, joka aiemmin on nähty esimerkiksi Ex Machinassa, näyttelee pakahduttavalla antaumuksella loputtoman kärsivällistä ja ikuisuuteen asti Lilille uskollista marttyyrivaimoa, jollaisen kaikki haluavat, mutta yksi tuhannesta saa (ja useimmiten kohtelee juuri niin huonosti kuin Lili omaansa). Einaria/Liliä näyttelevä Eddie Redmayne, joka palkittiin Oscarilla ihanasta Kaiken teoriasta (jossa tällä muuten on hyvin samantyyppinen supervaimo), sen sijaan näyttelee Liliä pitkälti samalla tavoin kuin Stephen Hawkingia. Kaiken teorian jälkeen erehdyin pitämään häntä ilmiömäisenä näyttelijänä, mutta Tanskalaista tyttöä katsoessani huomasin, että Redmaynella on tolkuton kasa maneereja, joita hän viljelee todennäköisesti kaikissa rooleissaan. Hymy on toki yhtä hurmaava, esittipä hän naista tai ALS:n runtelemaa neroa.

Kaiken kaikkiaan leffa jättää liikaa kysymyksiä auki ja tyytyy jankuttamaan samoja asioita yhä uudelleen koko liiallisen kestonsa ajan. Ajankulua ei elokuvasta myöskään ymmärrä, vaikka laskelmieni mukaan (mikäli leffa siis alkuunkaan pyrkii perustumaan tosiasioihin) elokuva kattaa jopa 20 vuoden ajanjakson. Kuten Episodin kriitikko toteaa, aihetta käsitellään "liberaalilla jälkiviisaudella", josta sen kiinnostavuus kärsii suuresti.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

333: Tammikuu

Piilokuva: klikkaa isommaksi
ja etsi hehkulamppu!

Plää, talvi on supertylsää aikaa. Kaikista mieluiten pukeutuisin pakkasilla joka päivä samaan villapaitaan ja vaihtaisin sen alla vain t-paitaa... mikä myös näkyy ylläolevassa kuvassa. Ja ennen kuin huolestutte, alarivin oikeanpuolimmainen kuva ei ole julkinen asuvalinta, vaan uusi pesukarhuyöpaitani - yksi monista alennusmyyntiostoksistani tammikuussa. En ole tällä kertaa juurikaan ajatellut projektia eettisestä näkökulmasta käsin ja niin ollen sallin itselleni alennusmyynneissä pyörimisen, koska myynnissä on ollut sellaisia vaatteita, joiden uudelleeen tulemista kauppoihin olen odottanut 15 vuotta.

Nämä vaatteet ostin:
  • Pesukarhuyöpaita, 8 €, Lindex
  • 3 alushousut, 6,90, Cubus
  • 2 hanskat, 2 €, Gina tricot (Koirat pitävät huolen että niitä tarvitaan aina, siksi ostan niitä aina alesta.)
  • Trumpettihihainen paita (iik!!!), 5 €, Gina tricot 
  • Trumpettihousut (ääk!!!), 7,95 €, Indiska 
  • Musta levenevähihainen neulepaita (ooh!), 5 €, Gina Tricot
  • Harmaa levenevähihainen neulepaita (aaaaahhh!), 5 €, Gina Tricot
  • Mustat leveälahkeiset jooga-/urheiluhousut, 5 €, Gina Tricot
  • Harmaat lyhyet jooga-/urheiluhousut, 5 €, Gina Tricot (Näitäkin kuluu puhki ainakin yhdet kesässä koirien takia, enkä osannut valita kaksista täysin eri mallisista, joten ostin molemmat, koska halvalla sain.)
Yhteensä siis sijoitin vaatteisiin tammikuussa 49,85 € ja tein mielestäni ihan järkeviä ostoksia. Jotta homma ei olisi luiskahtanut ihan porsastelun puolelle, tein kyllä vaatehuoneessani melkoista karsintaa ja sain viimein aikaiseksi buukata kirppispöydän yhdessä ystäväni kanssa. Sinne lähti pari Ikea-kassillista (iso ja pieni) vaatteita ja vaikka niitä tuli takaisin vielä yksi Ikea-kassillinen (pieni), nettosin hommasta kuutisenkymppiä, mikä siis kattoi aletörsäilyni.


Kirppiskokemus oli tällä kertaa jotenkin paljon helpompi kuin aiemmin (monien traumaattisten kokemusten jälkeen jatkan aina vaan kun roinaa on tarpeeksi kertynyt nurkkiin). Siihen vaikutti suuresti se, että kirpputorimme oli lähellä bussipysäkkiä ja yliopistoa, joten siellä oli luontevaa ja helppoa poiketa joka päivä viemässä tavaraa ja järjestelemässä pöytää. Saimme myös kaikki vaatteemme ripustettua henkareihin, joten pöydän siivoaminen oli äärimmäisen nopeaa, koska vain muutama vaate päivässä oli tipahtanut henkareista. Kaikista kauheinta aiemmilla kerroilla on ehkä ollut juuri pöydälle viikattujen vaatteiden viikkaaminen uudestaan joka päivä, koska siten järjestetty pöytä on kuin pommin jäljiltä heti kun joku kiinnostunut on käynyt sitä tutkimassa.

Johtopäätös, johon olen useiden kirppismyyntikokemusteni perusteella tullut, on kuitenkin se, että vaatteet menevät huonosti kaupaksi, vaikka hinnat olisivat euron luokkaa ja vaikka mukana olisi kuinka vähän käytettyjä. Asusteet ja tavarat sen sijaan katoavat paljon paremmin, jopa dvd:t, joita kaikki kirppikset pursuilevat, mutta joita ilmeisesti vielä ostetaan paljon hintojen ollessa kohdallaan. Vaatteista on siis vaikea päästä eroon ja kaikilla on niitä liikaa, mutta samaan aikaan H&M:n valikoima uusiutuu joka viikko. Tästä palaammekin vaateteollisuuden epäeettisyyteen ja tämän projektin osasyihin. Uusia vaatteita on ihanaa ostaa, mutta vähintä mitä voit tehdä, on harkita kolme kertaa jokaisen vaatteen hankkimista.

Kirppiskamoja rankatessani sain viimein puolen kuun paikkeilla valittua tammikuu-maaliskuu-kokoelmani loputkin osaset.

Nämä vaatteet valitsin:
  • 2 takkia (talvi- ja jääkausi-)
  • 3 farkut (squin, suorat ja leveälahkeiset)
  • 2 leggingsit (thermo- ja nahka-)
  • 2 neuletakkia (harmaa ja musta)
  • 5 neulepaitaa
  • 7 t-paitaa
  • 10 pitkää paitaa/tunikaa/mekkoa
  • 2 pitkähihaista paitaa
Aika tammikuusta maaliskuuhun on ehkä vuoden pisin ja harmaudessaan tylsin, ellei oteta lukuun kultturelleja valonpilkahduksia, kuten Oscareita ja Filkkareita. Vaatteet eivät jaksa juuri kiinnostaa kun tärkeimmät pyrkimykset elämässä ovat pysyä pystyssä ja olla paleltumatta tai kastumatta ulkona. Tällä hetkellä vaatevalintojani sanelee myös tavallistakin enemmän käytännöllisyys. Teen gradua yliopiston kirjastossa, jossa alan palella tunnin istumisen jälkeen melkein riippumatta siitä mitä puen päälleni. Sen jälkeen menen useimpina päivinä siivoamaan, joten erittäin harvoin on mahdollista laittaa mitään erityisen kivaa päälle.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Papiston puuhat valokeilassa


Spotlight (2015)

Tositapahtumiin perustuva Spotlight kertoo The Boston Globe -lehden samannimisestä tutkivasta yksiköstä, joka vuonna 2001 alkaa intohimoisesti tonkia tapauksia, joissa katolisen kirkon papit ovat hyväksikäyttäneet lapsia. Käy ilmi, että kyseessä ei ole muutama mätä omena kuormassa, vaan että kyseessä on mittava ilmiö, jota on kirkon johdon toimesta systemaattisesti peitelty. Papit eivät kuitenkaan koskaan ole saaneet potkuja, vaan heitä on siirrelty seurakunnasta toiseen jatkamaan toimiaan. Elokuvassa esitetään arvio, jonka mukaan 6 % katolisista papeista harrastaisi seksiä alaikäisten kanssa. Tämän mahdollistaa kirkon piirissä vallitseva vaikenemisen kulttuuri, joka syntyy selibaattivaatimuksesta ja siitä, että vain 50 % papeista todella noudattaa sitä.

En voi kuvitella mielenkiintoisempaa aihetta elokuvalle. Mukaan on myös nakitettu joukko todella hyviä näyttelijöitä, kuten Michael Keaton (Spotlight-ryhmää johtavana sössöttävänä vanhuksena), Mark Ruffalo (intensiivisenä tutkija-toimittajana, joka laittaa työn kohtalokkaasti perhe-elämän edelle), Stanley Tucci (muka-omalaatuisena työlleen omistautuneena asianajajana) ja Rachel McAdams (täyttämässä naiskiintiön kaiketi). Hyvistä lähtökohdista huolimatta leffa onnistuu olemaan varsin keskinkertainen ja aika ajoin jopa tylsä. Vaikka katsoja haluaakin Spotlightin nappaavan pahikset yhtä kiihkeästi kuin he itse, kunnon jahtitunnelmaan tai voitokkaaseen nalkkiin saattamisen riemuun ei elokuvaa katsoessa pääse. Elokuva on myös ulkoasultaan harmaa ja sen puvustus kulkee samoja latuja jäljitellessään tylsää toimistotyyliä. (En muista nähneeni kenelläkään alle nelikymppisellä vuonna 2001 yhtä pussittavia ja epäseksikkäitä housuja kuin Rachel McAdamsilla tässä leffassa.) Trailerin perusteella odotin paljon intensiivisempää ja vauhdikkaampaa, yllätyksiä tarjoavaa katsomiskokemusta. Spotlight kertoo tarinan vailla intohimoa, eikä käteen jää muuta kuin olo, että tämäkin leffa on jo moneen kertaan nähty.