Hyvää ja kaunista

Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You) (2016)

Kävin katsomassa tämän kesän odotetuimman leffan heti ensi-illassa, mutta vaati toisen katselukerran ja vielä vähän aikaa että pääsin henkisesti kirjoitusvireeseen. Todellakin, viimeksi olen varmaan käynyt katsomassa saman leffan kahdesti (ja silloin peräti kolmesti) teatterissa Titanicin ollessa kova juttu. Olin silloin 12-vuotias. Yhtä eeppistä rakkaustarinaa Jojo Moyesin kirjaan perustuvasta elokuvasta ei kyllä mitenkään saa, eikä se varmaankaan tule jäämään ihmisten mieliin pitemmäksi aikaa kuin täksi kesäksi. Leffa on kuitenkin kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut adaptaatio kirjasta, joka rehellisesti sanoen oli korkeintaan hieman keskivertohömppäkirjaa parempi.

Lou jää elokuvan alussa työttömäksi ja joutuu koulutusta ja taitoja vailla ottamaan vastaan minkä tahansa työn osallistuakseen perheensä elättämiseen. Tie vie työkkärin kautta neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Lou ottaa sydämenasiakseen Willin elämänilon palauttamisen ja tulee siinä samassa kehittäneeksi vakavia tunteita tätä kohtaan. Onneksi ne eivät jää yksipuolisiksi.

Se, mikä keskivertohömppäkirjasta teki niin koskettavan että minun oli luettava se kahteen kertaan, olivat henkilöt: Lou ja Will, jotka ikään kuin astuivat ulos kirjasta ja hömppäkirjaskenen kahleista, tulivat elävinä uniini ja muuttivat asumaan sydämeeni. Ja se, mikä tekee kirjaan perustuvasta elokuvasta paremman kuin kirja (erittäin harvinaista, mutta totta myös Paper Townsin kohdalla), johtuu ennen kaikkea siitä, miten hyvin Emilia Clarke ja Sam Claflin muuttuvat valkokankaalla Louksi ja Williksi. Louta katsellessa on melkein pakko hymyillä koko ajan, minkä vuoksi onkin täysin uskottavaa, että hymy tarttuu pian katkeroituneen Willinkin huulille. Enimmäkseen leffaa hallitseekin vahva feelgood-meininki.

Jojo Moyes on itse laatinut leffan käsikirjoituksen, mikä osaltaan selittänee käsikirjoituksen onnistuneisuutta. Kaikki suosikkikohtaukseni kirjassa on tuotu valkokankaalle ja vieläpä lähestulkoon juuri sellaisina kuin ne kuvittelinkin. Parissa dialoginpätkässä oli mielestäni kökköyttä, joka olisi varmasti unohtunut yhden katsomiskerran jälkeen, koska kokonaisuus on niin onnistunut, mutta toisella kerralla huomasin jäykistyväni hetkeä ennen huonoja kohtauksia. Luultavasti näiden keskustelujen luonnottomuus johtuu siitä, että muutamaan repliikkiin on yritetty tiivistää kymmenen sivua kirjan tekstiä.

Seksikysymyksen käsittely on varmaankin tiiviys- ja korrektiussyistä jätetty käsittelemättä senkään verran kuin kirjassa. Se oli tavallaan odotettavissa, sillä vaikka esimerkiksi The Sessions (2012) keskittyy lähes pelkästään tabujen rikkomiseen vammaisseksin ympäriltä, ei chick flickeissä ole tapana ylittää merkittävästi rajoja. (Yhtään ei oikeastaan yllättänyt, että pensaslabyrintin tapahtumat, jotka mainitaan sekä kirjassa että sen jatko-osassa, on sivuutettu elokuvassa kokonaan.) Toisaalta, lääpintää ja läheisyyttä piisaa kyllä tarpeeksi romantiikannälän tyydyttämiseksi.

Toinen asia mikä elokuvassa hieman häiritsi oli musiikki. Nykyaikaiset poppibiisit asettavat elokuvan niin vahvasti ajalliseen kontekstiin, että jos sen katsoo uudestaan kolmen vuoden päästä, tuntuu leffa luultavasti jo vanhahtavalta. Sääli että leffa on musiikilla pilattu, sillä muuten se on tunnelmaltaan hyvinkin ajaton, samaan tapaan omassa kuplassaan ja ajan saavuttamattomissa kuin Gilmoren tytöt. Molempien ajattomuutta vahvistaa niiden sijoittuminen fiktiivisiin pikkukaupunkeihin ja dialogin tärkeys kaiken muun kustannuksella.

Vaikka totesinkin, että elokuva on jopa parempi kuin kirja johon se perustuu, voi olla, että leffasta saa kaikken eniten irti mikäli on lukenut kirjan. Täyteen ahdettu ensi-iltasali vaikutti olevan täynnä kirjan lukeneita, sillä nyyhkiminen ja niistäminen alkoi voimakkaana jo ns. ennen aikojaan. En muista koskaan kuulleeni mitään vastaavaa ja henkilökohtaisesti voin sanoa olleeni elokuvan jälkeen ihan yhtä järkyttynyt kuin luettuani kirjan ensimmäisen kerran loppuun - siitä huolimatta että tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Onneksi toinen katselukerta toimi samoin kuin kirjan kanssa ja onnistuin pääsemään tarinasta yli.

Kaiken kaikkiaan Kerro minulle jotain hyvää on oikein mukiinmenevä kesäleffa, joka herättää varmaankin ainakin ajatuksia, ellei sitten suuria tunteita. Tai sitten olette kylmäsydämisiä ja -hermoisia, eikä teitä hetkauta mikään!